perjantai 21. joulukuuta 2018

Takaisin Viipuriin


Viipurin rakennus esittelyt jatkuvat. Tämän esittelyn on tehnyt amanuenssi Riina Nurmio. 

Seurahuone ja teatteri, Vahtitorninkatu 24



Vahtitorninkadun ja Knuutinpojankadun kulmassa
Anders Fredrik Gransted suunnitteli sekä seurahuoneen että teatterin. Molemmat rakennukset valmistuivat vuonna 1834.

Viipurin Seurahuone. Kuvaaja Tauno Siltanen. Lappeenrannan museot.
Seurahuoneen ja teatterin tontit kesällä 2018. Kuva: Etelä-Karjalan museo

Viipurin teatterin käyttöön otto oli tärkeä hetki, koska se oli ensimmäinen kivestä rakennettu teatteritalo. Turkuun 1839 ja Helsinkiin vasta 1860. Rakennukseen tehtiin muutoksia vuonna 1851, taloon tuli mm. lämmitys. Viimeisin muutos taloon tehtiin vuonna 1922, jolloin arkkitehti Uno Ullberg laajensi ja uudisti rakennusta.


Viipurin teatteri. Foto Roos. Lappeenrannan museot


Seurahuoneen tarkoituksena oli saada aikaan paikallisen yläluokan ja vastamuuttaneiden venäläisten virkamiesten välistä kanssakäymistä. Seurahuoneella oli hotelli ja ravintola, mutta ei juhlasalia. Rakennusta muutettiin perusteellisesti Uno Ullbergin suunnitelmien mukaan vuonna 1934 eli sata vuotta valmistumisen jälkeen. Hotellin tilat otettiin raatihuoneen ja teatterin tarpeisiin. Ravintola muutettiin teatteriravintolaksi.

Seurahuone ja teatteri tuhoutuivat täysin pommituksissa 29.8.1941 ja tontit ovat sen jälkeen olleet tyhjillään.

Keskuskasarmit

 Linnankadun ja Torkkelinpuiston välissä sijaitsevat Keskuskasarmit.
Vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1700-luvulta. Alueella on ollut neljä pitkää yksikerroksista kasarmia, joista vain yksi on säilynyt. Vanhimmat ovat muutama kasarmirakennus ja ruutikellari, jotka ovat peräisin 1780-luvulta Ruotsin vallan ajalta. Valtaosa rakennuksista on 1800-luvulta.

Näkymä Viipurin tuomikirkon tornista keskellä näkyvät keskuskasarmit. Kuvaaja Jalmari Lankinen. Lappeenrannan museot.

Keskuskasarmeissa toimi toukokuusta joulukuuhun 1918 Suomen sisällissodan vankileiri. Maailmansotien välisenä aikana, jolloin kasarmit olivat Suomen puolustusvoimien hallussa ja toisen maailman sodan jälkeen kasarmit olivat suljettua sotilasaluetta. Nykyisin kasarmialueella toimii Karjalan Kannaksen sotamuseo, jossa kävimme kesän 2017 henkilökuntaretkellä. Alueella on kuusi rakennusta, joista museokäytössä on vasta muutama. Venäjän laivasto jätti kasarmin tyhjäksi 2013.

torstai 20. joulukuuta 2018

Takaisin Viipuriin



Lappeenrannan museoiden työntekijöiden yhteinen Viipurin matka innoitti meitä työntekijöitä kirjoittamaan juttusarjan Viipurin rakennuksista, asuinalueista ja patsaista. Ensimmäisessä jutussamme esittelevät Lappeenrannan taidemuseon amanuessit Mikko, Hanna ja Elisa Viipurissa olleita ja yhä sieltä löytyviä patsaista.  


Torkkeli Knuutinpojan patsas




Torkkeli Knuutinpojan patsas. Kuva: Lappeenrannan museot

Viipurin ruotsinkieliset alkoivat puuhata 1880-luvulla Viipuriin Viipurin linnan perustajan pidetyn Torkkeli Knuutinpojan patsasta. Tekijäksi valittiin kuvanveistäjä Ville Vallgren, jolle kyseinen työ oli hänen siihenastisen uransa merkittävin. Patsaan ensimmäinen luonnos oli valmis 1887, mutta se pystyttäminen kiellettiin. Ruotsalaisen sotapäällikön (marskin, ruots. marsk) patsasta pidettiin poliittisesti liian arkana ja epäkorrektina aiheena. Lisäksi Vallgren onnistui suutuspäissään rikkomaan ensimmäistä versiota, kun joku oli arvostellut sitä. 
Vuonna 1888 Vallgren teki lopullisen luonnosversion, joka tuotiin Viipuriin. Tsaari kuitenkin antoi luvan patsaan pystyttämiseen 1907 ja veistos valettiin pronssiin saman vuonna ja pystytettiin vanhan raatihuoneen eteen katsomaan kohti linnaa vuonna 1908. Patsas poistettiin paikaltaan neuvostoaikana ja se päätyi vuosiksi linnan kellariin. 1990-luvulla vaurioitunut veistos, jolta puuttui molemmat jalat, vasen käsivarsi sekä miekka, laitettiin kuntoon ja palautettiin aukiolle linnan 700-vuotisjuhlien yhteydessä 1993. 
Novgorodin kronikka mainitsee ruotsalaisten tehneen kevään 1293 ja kevään 1294 välisenä vuonna retken, jonka aikana he perustivat uuden linnan Karjalaan. Sama todetaan Eerikinkronikassa mainitsematta vuotta tai retken johtajaa. Vasta 1400-luvulla elänyt historioitsija Ericus Olai mainitsee Torkkeli Knuutinpojan sekä Västeråsin piispan Peterin vuonna 1293 tehdyn retken alkuunpanijoina. Knuutinpojan tiedetään olleen Tukholmassa saman vuoden helluntain aikoihin, mutta koska hänen toiminnastaan Ruotsissa ei sen jälkeen ole mainintoja ennen vuotta 1295, on hänen oletettu johtaneen retkeä itse. On mahdollista, että Viipurin kohdalla oli jo entuudestaan karjalaisten varustus ja kenties myös suomalaista tai ruotsalaista asutusta, mutta kivisen linnan rakentaminen alkoi joka tapauksessa tämän retken yhteydessä. Birger Maununpojan ja hänen kahden nuoremman veljensä välisen valtataistelun yhteydessä Torkkeli Knuutinpoika tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin Tukholmassa vuonna 1306.


Puistojen Viipuri


Viipurin kaupungia ja erityisesti sen puistoja alettiin 1920- luvulla kaunistamaan. Puistoihin hankittiin pääasiassa Zweybergin rahaston turvin veistoksia, joita sijoitettiin kaupungin keskeisille paikoille. Tuona aikana hankitut veistokset vakiintuivat nopeasti hankintansa jälkeen kaupungin tunnuksiksi.  Mikko Hovin Kalapoika-patsas pystytettiin 1925 Salakkalahden puistoon.  Torkkelinpuiston toiseen päähän pystytettiin Georges Winterin suihkukaivoveistos Imatran rannalla eli Torkkelin Tilta vuonna 1925 ja toiseen päähän Jussi Mäntysen Hirvi kahta vuotta myöhemmin. 
Torkkelinpuisto on nykyiseltä nimeltään Leninin puisto ja se sijaitsee Viipurin keskustassa. Vladimir Leninin mukaan nimetty puisto tunnetaan Suomessa paremmin vanhalla nimellään Torkkelinpuisto, joka viittaa Viipurin linnan perustajaan Torkkeli Knuutinpoikaan. Puisto on noin 700 metriä pitkä ja yli 200 metriä leveä ja se ulottuu kauppatorilta aina Punaisenlähteentorille saakka. Vuonna 1862 puistoon istutettiin yli 200 puuta, joukossa oli muun muassa valkosalavia, lehtikuusia sekä Suomessa harvinaisia amurinkorkkipuita. Uusi puisto tunnettiin aluksi myös nimillä Esplanadin puisto tai Kaupunginpuisto, Torkkelinpuisto-nimitys otettiin käyttöön Suomen itsenäistymisen jälkeen. 

Hirvi-patsas on valettu pronssiin ja sen kerrotaan olleen kautta aikojen erityisesti lasten suuressa suosiossa, sillä sen juurelta on mukava laskea mäkeä suoraan Alvar Aallon uudelle kirjastorakennukselle päin. Patsas on 3,6 metriä korkea ja jalustallaan se näyttää valtavan suurelta.  Hirvi-patsaan tekijä Jussi Mäntynen oli saanut patsaan kipsiversion valmiiksi jo vuonna 1923, jolloin se valmistui Helsingissä toukokuun aikana pidettäviin Pohjoismaiseen Metsästysnäyttelyyn. Mäntynen oli tarjonnut patsasta Helsingin kaupungille, sijoitettavaksi Kaivopuistoon, mutta tarjous hylättiin.
Mäntysen Hirvi-patsa.  Kuva:Lappeenrannan museot

 Mäntyselle Hirvi-patsas oli ensimmäinen julkinen veistos. Mäntynen toimi tuohon aikaan Helsingin yliopiston konservaattorina, ja se on ilmeisesti heikentänyt hänen taiteilijastatustaan aikanaan, mm. Toivo T. Kaila kirjoitti Mäntysestä vähättelevään sävyyn omassa kirjassaan. Edellisten onkin arveltu olleen syy siihen, että Helsingin kaupungin valtuusto hylkäsi hänen tarjouksensa ja Hirvi-patsasta ei sijoitettu Kaivopuistoon. 
Hirvi-patsaasta on tehty useita kopiota.  Karjalaisseurat lahjottivat yhden kopioista Lahden kaupungille, jonne oli siirtynyt evakkona suuri määrä karjalaisia sotien jälkeen.  Lahden Erkon puistossa, jonne se sijoitettiin vuonna 1955, se seisoo vartioimassa puistoa. Vuodesta 2004 opiskelijat ovat lakittaneet tämän hirvipatsaan vappuisin. Turun Kupittaan puistossa on vuodesta 1969 ollut myös yksi Hirvi-patsas. Neljäs Hirvi-patsas on luonnontieteelisen museon edustalla Helsingissä (1971 alk.). Myös se lakitetaan vappuisin biologin opiskelijoiden toimesta. 
Yrjö Liipolan veistos Metsän poika, joka pystytettiin vuonna 1932. Sen tekijä Liipola opiskeli Turun piirustuskoulussa ja Firenzen taideakatemiassa sekä näiden lisäksi hän on opiskellut Pariisissa ja Berliinissä. Hän toimi myös Suomen konsulina Unkarissa ja teki käännöstöinä, kääntäen unkarilaista kirjallisuutta suomeksi. 


Liipolan Metsänpoika. Kuva: Lappeenrannan museot

Liipola itse tarjosi alun perin Metsänpoika-teostaan Viipurin kaupungille. Sen inspiraationa oli Aleksis Kiven Metsästäjän laulu. Hän halusi saada veistokseensa samaa reippautta ja intoa kuin laulun sanoissa. Valtuusto päätti tilata teoksen, mutta asia eteni kovin hitaasti. Vielä kahden vuoden päästä asiaa ei ollut edennyt ja Liipola ehti jo pyytää markan inflaation takia lisää korvausta etumaksuksi. Lopulta vuonna 1932 Patsas sijoitettiin Torkkelin puistoon. Sitä on luonnehdittu ihannoiduksi kuvaksi suomalaisesta nuorukaisesta. 

Viipuriin pystytettiin myös sodan jälkeen patsaita. Yksi tunnetuimmista on Lenin-patsas Punaisenlähteentorilla.  Se oli merkittävin huomionosoitus Leninille, joka nousi  omalle paikalleen vuonna 1957. Se on yhä sen keskipiste. Lenin patsaita on ollut Viipurissa useita, mm. lännestä päin Viipuriin saapuva vieras näki jykevän Leninin patsaan tervehtimässä vierailijaa maantien laidalla. 
Erikoisia Leninin patsaita Viipurissa on ollut myös mm. harvinainen Lenin patsas, joka saatiin lahjana 1950-luvulla. Siinä oli sekä Lenin että Stalin rinnakkain seisomassa. Parivaljakko oli tarkoitus sijoittaa torille, mutta Stalinin kuolema ja sitä seurannut henkilökritiikki estivät aikeet. Kaupungin johto päätti hätäisesti patsaan sahaamisesta kahtia ja ajatus oli että torille pystytettäisiin pelkästään Leninin puolisko. Taitelija kieltäytyi kajoamasta veistokseen ja asia ei edennyt. Lopulta tilattiin uusi Lenin patsas ja tämä kaksikko pakattiin  Viipurin linnan kellariin.  Sittemmin niitä ei ole tuotu päivänvaloon.
Kalapoika oli graniittinen suihkukaivoveistos, joka esitti suurta kalaa syliinsä pusertavaa, virnuilevaa poikaa.  Sen tekijä Mikko Hovi syntyi Koivistolla Härkölän kylässä. Hänen taiteellinen uransa alkoi varsin myöhään, yli kolmikymppisenä. Hän opiskeli Helsingin Taideteollisuuskoulun koristetaiteen linjalla ja valmistui koristeveistäjä.

 Hänen tekemiään stukko-ornamentteja ym. koristeita löytyy useista Helsingin ja Viipurin rakennuksissa. Stukkotöiden ohella hän muotoili omaksi ilokseen pienoisveistoksia fajanssista ja kipsistä. Näitä voi löytää myynnissä huutokaupoissa ja mm. huutonetissä. Vuonna 1924 hänellä oli yksityisnäyttely Viipurissa. Näyttelystä Viipurin kaupunki osti häneltä graniittisen Kalapoika-veistoksen Salakkalahden puistoon. Sodan jälkeen Lahden kaupunki osti veistoksen kaksoiskappaleen 1950 (nykyisin Lahden kaupungintalonpuisto). Helsingin Linnanmäellä on vuonna 1953 valmistunut pronssinen toisinto. Yksi versio Kalapoika-veistoksesta oli esillä myös vuoden 1937 Milanon ja Rooman Suomen taiteen näyttelyissä.


Torkkelin Tildan toisinto sijaitsee tällä hetkellä Lappeenrannassa Etelä-Karjalan museossa.Kuva: Elisa Lindell

Torkkelin Tilta oli Georges Winterin (1875–1954) veistämä patsas. Winter opiskeli Turussa, syntyi Pietarissa ja asui veistoksen tekoaikaan Antreassa. Teos oli pronssinen ja vuodelta 1926. Se on tunnettu myös nimillä Imatran tyttö, Imatran rannalla sekä Imatran impi. Tilta hankittiin Viipuriin J.C. Zweygbergin lahjoitusrahaston varoilla. Veistosta nimitettiin Viipurin Havis Amandaksi, sillä molemmat olivat suihkulähteessä seisovia alastomia naisfiguureja. Suihkulähteen allas, jossa Tilta on seisonut, on edelleen paikoillaan Torkkelinpuistossa, mutta veistoksen itsensä oletetaan tuhoutuneen toisessa maailmansodassa. Alkuperäinen veistos on Lappeenrannan museoiden kokoelmissa, Viipurin Tilta on ollut toisinto siitä. Teoksissa oli eroavaisuutta jalustoissa: puiston veistoksessa ei ollut ruukkua eikä ruukun päällä liskoa.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Erasmus+ -retkellä vanhassa Itävalta-Unkarissa eli nykyisellään Italiassa ja Sloveniassa 


Lappeenrannan museoiden Erasmus+ -projektin reissu numero neljä suuntautui marraskuun puolivälissä Italian Goriziaan, Slovenian Nova Goricaan ja Italian Triesteen. Alue on vanhaa Itävalta-Unkaria. Gorizia ja Trieste ovat nykyisin Italian Friuli-Venezia Giulian autonomista aluetta ja Nova Gorica on Sloveniaa, mutta ehti olla osa Jugoslaviaa Slovenian itsenäistymiseen saakka. Alueella on nähty rajoja ja niiden siirtymisiä viimeisen sadan vuoden aikana runsain mitoin ja tästä syystä kiinnosti matkalaisia kovasti.
Lappeenrannan museoiden intendentit Reija Eeva ja Satu Ståhlberg, sekä amanuenssit Elisa Lindell ja Sini Saarilahti lähtivät matkaan sunnuntaina 11.11. Noin kahdentoista tunnin matkan teon jälkeen olimme perillä Goriziassa. Talvikaudella Finnair ei lennä Pohjois-Italiaan, mutta Lufthansan lennoilla Helsingistä Münchenin kautta Triesteen, ja lisäksi parilla junamatkalla lähtö- ja tulopäissä, pääsimme perille kohteeseen.

Matkaseurue yhteiskuvassa. Kuva: Satu Ståhlberg



Maanantaiaamuna suuntasimme kohti isäntäorganisaatiomme Musei Provinciali di Gorizian yhtä museota, Palazzo Attems-Petzensteinia. Tämä entinen vaikutusvaltaisen suvun koti toimii nykyään taidemuseona. Tapasimme museossa isäntämme, jotka esittelivät meille museon kokoelmanäyttelyä, jonka yhtenä teemana oli Gorizian historia ja kansainvälisyys. Teosten aiheet ja taiteilijoiden henkilöhistoria liittyivät vahvasti kaupungin ja alueen historiaan. Museokierroksen ja keskustelujen jälkeen tutustuimme Gorizian vanhaan kaupunkiin ja kuulimme lisää kaupungin historiasta, ruttoepidemiasta, slovenialaisista, juutalaisista, jesuiitoista, kirkoista, reformaatiosta ja sen muista erityispiirteistä.
Päivän lopuksi pääsimme tutustumaan Palazzo Coronini Cronbergiin. Palazzo oli kahden merkkisuvun hieno kartano, joka oli suvun viimeisen jäsenen testamentin pohjalta perustettu säätiön ylläpitämäksi museoksi. Museon huoneissa oli interiöörinäyttely kreivin keräämistä huonekaluista ja esineistä. Kokoelmassa on merkittävä venäläinen esine- ja huonekalukokoelma, koska suvun yksi haara oli Venäjän viimeistä keisaria lähellä oleva Bibikovin perhe. Museossa oli lisäksi vaihtuvien näyttelyiden tila, jossa nyt esiteltiin venäläisen kokoelman koruja, jalokiviä ja hopeita. Lisäksi esillä oli Franz Xaver Messerschmidtin ilmeikkäät Aivastava mies ja Aurinkoon katsova mies -veistokset.
Tiistaiaamuna kiipesimme Gorizan kukkulalle, jossa sijaitsee useita museoita. Meille kerrottiin I maailmansodasta ja esitteltiin samalla Museo della Grande Guerra di Goriziaa. Museossa käy paljon lapsi- ja koululaisryhmiä. Meidänkin kanssamme samaan aikaan museossa oli lapsiryhmä. Näyttely kertoi I maailmansodasta eri teemojen kautta. Näyttelyn alussa oli Euroopan kartta ennen sotaa, ja näyttelyn lopussa kartta sodan jälkeen. Niiden välissä esiteltiin muun muassa elämää rintamalla, sodan julmuutta, eri rintamia, pommitettua Goriziaa ja totaalista sotaa ja sen uhreja.


Vierailemamme museorakennus. Kuva: Reija Eeva.


Samassa rakennuksessa I maailmansodan museon kanssa oli siis muitakin Gorizian museoita, joihin saimme tutustua. Muotimuseo esitteli muodin historiaa ja vaihtuvassa näyttelyssä oli uusia suunnittelijoiden muotiluomuksia. Arkeologinen museo puolestaan esitteli kaupungin ja alueen esihistoriaa.
Lounaan jälkeen kuljimme linnakukkulan alittavan tunnelin läpi ja kiipesimme Gorizian linnaan puiston kautta. Linnassa oli kaupungin ylläpitämä museo, jossa esillä oli itse linnan ja kaupungin historiaan liittyviä kokoelmia sekä hienot näköalat alas kaupunkiin. Sumuinen ilma tosin hieman rajoitti näkyvyyttä juuri tuona päivänä.

Sumuista Gorizian kaupunkia. Kuva: Reija Eeva

.

Keskiviikkona tutustuimme Slovenian puolella sijaitseviin Nova Gorican museoihin sekä itse kaupunkiin. Nova Gorican rautatieasemalla sijaitsee kahden kaupungin yhteinen informaatiokeskus sekä rajavartiosta kertova museo. Oppaamme kertoi miten raja oli vedetty I:n maailmansodan jälkeen noin puolen vuoden ajaksi niin, että asukkaat olivat saaneet valita asuinpaikkansa joko Jugoslavian tai Italian puolelta. Rajan toiselle puolen haluavat perheet olivat saattaneet vaihtaa keskenään taloja ja asuntoja. Puolen vuoden jälkeen raja suljettiin, eikä luontainen kanssakäyminen ollut enää mahdollista. Rajasta kertovassa näyttelyssä oli erilaisia rajaan liittyviä mukaansatempaavia kertomuksia ihmisistä ja tapahtumista. Esimerkiksi yhdessä esillä olleessa kuvassa oli hääpari seisomassa Italian puolella ja taaempana ”hääväkeä” Jugoslavian puolella. Sulhanen oli päättänyt siirtyä Italian puolelle asumaan morsiamensa kanssa, mutta halunnut muiston sukulaisistaan hääkuvaan, sen takia hääkuva oli otettu rajalla ja sukulaisia näkyi kuvan taustalla kurkistelemassa Jugoslavian puolella.


Nova Gorizan rautatieasemalla olevassa Rajamuseossa. Kuva: Reija Eeva


.

Nova Gorican kaupungin rakentaminen kuulosti erikoiselta tapahtumalta. Kaupunki on perustettu vuonna 1948 ja sinne oli rakennettu muun muassa liiketiloja, kerrostaloja, kaupungintalo ja kirjasto. Nova Gorica vaikutti hyvin vireältä ja viihtyisältä paikalta. Kaupunkikierroksella tutustuttiin kaupungin tärkeimpiin rakennuksiin sekä muistomerkkeihin ja kaupungin puistoihin sijoitettuihin veistoksiin. Kaupunkikierroksen päätteeksi pääsimme katsomaan kaupungin ulkopuolelle komeita vuoristomaisemia ja vuonna 1927 rakennettua siltaa Solkanin kylässä.



Silta Solkanissa. Kuva: Reija Eeva


Kaupunkikierroksen ja siltaelämyksen jälkeen tutustuimme museon toimistotiloihin sekä toimiston vieressä sijaitseviin näyttelytiloihin. Rakennuksen alakerrassa oli lelunäyttely, jonka tekemisessä oli huomioitu erityisesti näkövammaiset. Näkövammaisia ei Sloveniassa ollut aikaisemmin huomioitu näyttelyissä näin laajasti, joten näyttely oli ylpeyden aihe museolle. Yläkerrassa oli I:een maailmansotaan sekä rajateemaan liittyvä näyttely.

Toimiston jälkeen tutustuimme museon seuraavaan kohteeseen Kromberkin linnaan, jossa meille esiteltiin siellä olevia taidekokoelmia. Linnassa oli esillä myös juutalaisesta säveltäjästä, Viktor Ullmanista kertova näyttely. Päivän viimeinen ohjelmanumero oli käynti Nova Goricassa sijaitsevassa Kostanjevican fransiskaaniluostarissa. Siellä pääsimme tutustumaan kryptaan, johon oli haudattu ranskalaisen Bourbon-suvun jäseniä, muun muassa kuningas Kaarle X. Vierailulla näimme myös luostarin vanhan hienon kirjaston. Pohjolan marraskuusta tulleille vieraille päivän taisi kruunata luostarin puutarhassa nähty kiwihedelmien poiminta.



Luostarin puutarhaa ja taustalla Gorizian linna kukkulalla. Kuva: Elisa Lindell

 .

Illalla heitimme hyvästit Gorizialle ja torstaiaamu valkeni Triestessä aurinkoisena, mutta tuulisena. Meille oli järjestetty tapaaminen Museo Della Guerra per la Pace Diego de Henriqueziin (suom. Rauhan sotamuseo), joka sijaitsi bussimatkan päässä keskustasta. Oli kiinnostava nähdä Goriziaan verrattuna suurkaupunkia päivänvalolla ja päästä muuallekin kuin keskusta-alueelle ja onhan julkisten käyttö aina hivenen jännittävää uudessa ympäristössä. Google apunamme suunnistimme bussiin, joka vei meidät halki kaupungin kohti museota, joka lopulta pienen kävelyn jälkeen löytyi helposti. Se sijoittui alueelle, joka näytti lähiöltä ja osin vanhalta sotilasalueelta rautalangoin ja muurein rajattuine tontteineen.


Museo Della Guerra per la Pace Diego de Henriquez. Kuva: Sini Saarilahti.



Museo Della Guerra per la Pace Diego de Henriquez. Kuva: Sini Saarilahti.

Museo on perustettu keräilijän, sotilaan, antropologin ja tutkija Diego de Henriquezin (1909–1974) kokoelmien pohjalta. Kokoelma luovutettiin 1980-luvulla Triesten kaupungille. Museo ei ollut varsinaisesti ”perinteinen” sotamuseo, vaan se kertoi pitkästä ja raskaasta matkasta kohti rauhaa, sotaa kaunistelematta ja sankaroimatta. Näyttely koostui maailmansotia käsittelevistä osioista, joissa oli hyvin saatu kahlehdittua sodan raadollinen tunnelma ja ydin kuvin ja esinein. Tekstit olivat pääasiassa kirjoitettu englanniksi, joten seuraaminen oli helppoa. Näyttelytilana oli suuri moderni hangaari. Osaan hallia sijoittui myös näyttelytiloina toimiva yläkerta. Ensimmäisen kerroksen näyttelyä hallitsi sotaan liittyvä raskas ajoneuvo- ja tarvikekalusto.

Museon näyttelytilaa ja esillä olleita ajoneuvoja. Kuva: Reija Eeva.



Tutustumassa näyttelyyn. Kuva: Sini Saarilahti.


Museon yläkertaan sijoittui Trieste sodassa 1914–1954 -osio, jossa oli esiteltynä myös museon kokoelmien ja nimen taustahahmo, Diego de Henriquez.  Vaihtuvien näyttelyiden tilassa oli kuvia viimeisestä Italiassa käydystä I maailmansodan taistelusta Vittorio Venetossa. Kuvat esittelivät siviileiden ja sotilaiden tunnelmia sodan päätyttyä. Museo oli moderni ja näyttelyt helposti sisäistettävissä ja seurattavissa, näyttelyiden sisältö puolestaan oli mieleenpainuva ja puhutteleva. Museon toiminta laajenee lähitulevaisuudessa kun kaksi vanhaa, entistä parakkirakennusta tullaan kunnostamaan näyttelytiloiksi.
Torstai-iltapäivän käytimme kaupunkiin tutustumiseen. Osuimme juuri auringonlaskun aikaan aallonmurtajalle ja näimme miten kaupungin näyttävimmät rakennukset valaistuivat yksi toisensa jälkeen pimenevässä illassa.


Auringonlasku Triestessä. Kuva: Sini Saarilahti.



Ilta Triestessä. Kuva: Sini Saarilahti.


Perjantaina meille oli isäntiemme toimesta järjestetty käynti varmasti Triesten synkimpään paikkaan, entiselle natsien keskitysleirille Risiera San Sabbaan. Matkasimme jälleen auringonpaisteessa bussilla toiseen suuntaan Triesten keskustaa. Kyseessä oli entinen riisitehdas, joka lopetti toimintansa vuonna 1934.  Kuninkaallinen Italian armeija käytti osaa tehtaan rakennuksista varastoinaan ja 1940 vuoden jälkeen tehdas muutettiin sotilasparakeiksi. Saksalaisten miehityksen aikana entinen tehdas toimi italialaisten sotilaiden väliaikaisena pidätysleirinä ja myöhemmin se muutettiin natsien keskitysleiriksi, jossa vankeina oli pääasiallisesti juutalaisia ja partisaaneja. 1960-luvulla rakennukset toimivat rautaesiripun takaa paenneiden keskuksena. 15.4.1965 Italian presidentti Giuseppe Saragat julisti Risiera San Sabban kansalliseksi monumentiksi. Rakennuskompleksi muutettiin museoksi arkkitehti Romano Boicon suunnitelmien mukaan vuonna 1975.  Tällöin tehtiin myös näkyvimmät muutostyöt kuten betonisten korkeiden muurien rakentaminen rakennusten ympärille. Leirin pihapiiristä on purettu teloitukseen käytetty rakennus ja uuni, jossa vainajat poltettiin. Ristien huoneeksi kutsutusta selliosastosta on purettu kolmen kerroksen väliset välipohjat ja puisia ristikkorakenteita on lisätty tyhjään tilaan. Muutostöiden yhteydessä seiniltä poistettiin kauttaaltaan vankien kaiverrukset ja merkinnät.  Vaikka aurinko paistoi sisään betonipihalle, tunnelma oli käsin kosketeltavan raskas ja synkkä. Vierailun päätteeksi tutustuimme vielä museon näyttelytilaan, joka oli kokonaisuuteen sovitettu hienosti vähäeleisin ja karuin materiaalein. Haikein mielin hyvästelimme isäntäväkemme, jotka olivat tulleet Goriziasta seuraamme Risiera San Sabban vierailun ajaksi. Toivotimme heidät erittäin tervetulleiksi vastavierailulle Suomeen.


Museon näyttelytilassa kuuntelemassa opastusta. Kuva: Sini Saarilahti.

Risiera San Sabban sisäänkäynti. Kuva: Sini Saarilahti.


Risiera San Sabban sisäpiha. Seinässä näkyy puretun teloitusrakennuksen paikka. Kuva: Sini Saarilahti.


Matkan virallinen osuus oli nyt suoritettu, mutta päätimme tyydyttää tiedonnälkäämme vielä tutustumalla Triesten linnaan. Korkealla mäellä sijaitsevalle San Giuston linnalle pääsimme muutamien harha-askelten jälkeen. Tutustuimme vuosien 1468–1636 välisenä aikana rakennettuun kivilinnaan, sen näyttelyyn ja ympäristöön. Linna oli pienehkö ja hyvin haltuun otettavissa, näyttely käsitteli pääasiassa asevarastojen aarteita. Ympäröiviltä muureilta aukesivat upeat näkymät Triesten yli merelle. Tutustuimme pikaisesti myös linnan vieressä sijaitsevaan 1300-luvulla rakennettuun San Giusto Martiren katedraaliin. Roomalais-goottilainen rakennus on tunnettu myös sen yksityiskohtaisista, alttarin päällisen kupolin violetein ja kultaisin värein kimaltavista mosaiikeista.



Linnan sisäänkäynti. Kuva: Sini Saarilahti.



Triesten kaupunki ja merinäkymä linnalta. Kuva: Satu Ståhlberg.


San Giusto Martiren katedraali. Kuva: Sini Saarilahti.



Katedraalin interiööriä ja kupoli. Kuva: Reija Eeva


Lauantaina Suomeen lähti takaisin väsynyt, mutta paljon mielenkiintoista historiaa nähnyt ja oppinut porukka.

Kirjoittajat ja matkalaiset: Satu Ståhlberg, Reija Eeva, Sini Saarilahti ja Elisa Lindell

maanantai 3. joulukuuta 2018

Työkokeilussa Lappeenrannan museoilla



Aloitin työkokeilun Lappeenrannan museoilla lokakuun lopulla. Työkokeilun on omalla kohdallani tarkoitus antaa laajempi kuva siitä, millaista on työskennellä museolla ja historian parissa.
 Eri työtehtäviin tutustuminen on ollut avartavaa. Ulkopuolisen on vaikea aavistaa, kuinka monipuolisia tehtäviä amanuenssit, museoassistentit ja museomestarit tekevätkään. Tullessani taloon minun oli ensitöikseni selvitettävä, mitä museon eri ammattinimikkeet tarkoittavat. Intendentti tarkoittaa tiede- tai taidelaitoksen johtajan virkaa, amanuenssi akateemista moniosaajaa. Museoassistenttien työ taas on asiakaspalvelu- sekä kenttätyö lähtöisempää, museomestarien fyysisyyttäkin vaativaa näyttelyiden pystyttämistä ja tilojen huoltoa.




Museoiden säilytystiloihin varastoidaan esineitä tasaisiin lämpötila- ja kosteusolosuhteisiin. Kuvassa Saima Könönen ja Noora Niemi.






Maakuntamuseona Lappeenrannan museo käy avustamassa pienempien museoiden toimintaa. Etelä-Karjalan automuseo ja Ruokolahden maakuntamuseo. Kuvat: Riina Nurmio, Lappeenrannan museot.


 Museolla työskentelee myöskin rakennustutkija, jonka ammatinkuva on selvästi muista poikkeava. Rakennustutkija työskentelee rakennetun ympäristön äärellä kulttuurihistoriallisia arvoja tutkien, eikä oikeastaan puutu museoiden tuottamaan sisältöön tai näyttelyihin. Rakennustutkijalta pyydetään usein asiantuntijalausuntoja sekä neuvoja vanhan rakennetun ympäristön korjaukseen ja säilyttämiseen liittyen. Tehtäviin kuulu myös suojeltujen rakennusten oikeanlaisen kohtelun valvonta, lähinnä neuvomalla, miten rakennusten kanssa tulisi menetellä. Vietettyäni yhden työntäyteisen viikon rakennustutkijan matkassa, ymmärrykseni vanhaa ja uutta rakennettua ympäristöä ja niiden tuomia haasteita kohtaan kasvoi huimasti. Rakennustutkijan mukana kulkiessani pääsin seuraamaan sekä palavereita että työmaakäyntejä.





Museokauppojen valikoimissa on paljon ainutkertaisia tuotteita, joita ei muualla ole myynnissä
Kaikkien museoalan ammattilaisten työnkuvat käsittävät monta osa-aluetta. Työntekijät vastaavat muun muassa asiakaspalvelusta, museon näkyvyydestä mediassa, museokauppojen tuotteista ja ulkoasusta, museoesineiden dokumentoinnista ja säilyttämisestä, asiantuntijatehtävistä, julkaisuiden kirjoittamisesta, näyttelyiden suunnittelusta ja toteutuksesta sekä yhteistyöstä monien eri tahojen kanssa.

Yhteistyö näkyykin kaikessa museon toiminnassa. Yhteistyötä on muun muassa muiden museoiden Suomessa ja Euroopassa, taiteilijoiden sekä historia- ja kulttuurialojen asiantuntijoiden ja opiskelijoiden kanssa. Näyttelyitä varten amanuenssit sekä museomestarit kommunikoivat taiteilijoiden, kulloisenkin aiheen asiantuntijoiden ja museon muun henkilökunnan kanssa saadakseen näyttelystä toimivan ja hyvän historiaa tai taidetta esittelevän kokonaisuuden. Yleisötyön amanuenssit keräävät museota kehittäviä ideoita järjestämällä museoraateja, joissa raatiin kuuluvat museoiden asiakkaat saavat ideoida tulevia näyttelyitä ja tapahtumia. Museot tekevät yhteistyötä myös ammattiopiston kanssa erilaisten pajojen muodossa, joihin voi pientä maksua vastaan osallistua kaikki aiheesta kiinnostuneet. Rakennustutkija kommunikoi arkeologin, arkkitehtien, urakoitsijoiden, ELY:n virkailijoiden, suojeltujen talojen omistajien ja oikeastaan keiden tahansa rakennetusta ympäristöstä kiinnostuneiden kanssa.



Työkokeilun aikana kokoelmatyö on näyttäytynyt kiehtovaksi, tutkimusta sekä paikallishistorian tuntemusta vaativaksi osa-alueeksi. Kokoelmatyöhön kuuluu esineiden ja taideteosten säilyttäminen, dokumentoiminen sekä kokoelmien hallinta ostamalla uusia esineitä ja luopumalla säilyttämiseen kelpaamattomista esineistä. Myöskin lahjoitusten vastaanottaminen museon kokoelmiin, tai vastaavasti lahjoituksen torjuminen on osa kokoelmatyötä. Torjumisen syitä voivat olla esineen huonot taustatiedot, erityisen huono kunto tai se, että museolla on jo kokoelmissaan riittävästi vastaavanlaista esineistöä. Kokoelmatyöntekijät myös dokumentoivat ja luetteloivat esineitä, missä onkin suuri työ, sillä suuri osa esineistöstä on tullut museon säilytettäväksi ennen digitaalista luettelointijärjestelmää ja tiedot ovat vain paperisissa diaarioissa käsinkirjoitettuna.
Museo säilyttää esineitä, taideteoksia sekä kuva- ja videomateriaalia niiden historiallisen arvon perusteella. Lappeenrannan museoiden tallennusalueeseen kuuluvat Etelä-Karjala sekä rajantakainen Karjala, eli Karjalan Kannas.

Työkokeilun aikana olen päässyt luetteloimaan kyseisen työkalupakin sisältöä, muun muassa poranteriä ja kairoja. Työkalupakki on kuulunut 1900-luvun alkupuolella Lappeenrantalaisella kirvesmiehelle.


Maakuntamuseona Lappeenrannan museot huolehtivat myös Etelä-Karjalan pienempien museoiden neuvonnasta ja muusta avustustyöstä. Tämä tarkoittaa käyntejä eri museoissa ympäri maakuntaa ja joustavaa yhteistyötä. Maakunnan muita museoita, joita on noin 40, on harvoin hoidettu ammattimaisesti ja maakuntatyöllä onkin tämän takia paljon kysyntää. Etelä-Karjalan museo neuvoo ja opastaa paikallismuseoita muun muassa avustusten hakemisessa, rakennusten korjaamisessa, esineistön luetteloinnissa ja esineistön säilyttämisessä.


Remontissa olevan ratsuväkimuseon mallinuket ovat säilytystilassa odottamassa museon aukeamista yleisölle.


Lappeenrannan taidemuseo, Etelä-Karjalan museo sekä museoiden toimistot ovat henkilökunnan pääasiallisia toimipisteitä. Museoesineistön säilytystiloja on myös Lappeenrannan kaupungin laitamilla, joissa yhdessä on työpistettään säilytystilojen yhteydessä pitävä työntekijä. Lisäksi Wolkoffin talomuseo ja nyt remontin alla oleva ratsuväkimuseo sitovat museoiden työvoimaa. Liikkuminen näiden toimipisteiden välillä on usein päivittäistä ja toiminnan monipuolisuus korostuu työpisteiden lukumäärän myötä.



Ylimmässä kuvassa Lappeenrannan taidemuseo, keskimmäisessä Etelä-Karjalan museo ja alimmassa Kommendantintalo, jossa sijaitsee Lappeenrannan museoiden toimistotilat


Ympäristönä museo on mielenkiintoa herättävä. Kirjahyllyt pursuavat paikallishistoriaa ja taiteilijoiden elämäkertoja ja näyttelyt kertovat tarinoita kulttuurista miellyttävästi esitettynä. Museolla on miljöön vuoksi miellyttävä olla, mutta myös henkilökunnalla on positiivisia vaikutuksia. Etelä-Karjalaan rajatulla alueellakin historian ja kulttuurin tutkimus ja esittäminen on lähes rajatonta ja menneisyyden jälkien arvostus on Lappeenrannan museoilla korkealla. Haluni työskennellä tulevaisuudessa historian ammattilaisten joukossa on saanut vahvistusta.


Olen saanut olla monessa mukana työkokeilun aikana ja vielä olisi paljon nähtävää museotyön parissa. Viimeisillä viikoilla tarkoituksena on vielä tutustua kokoelmatyöhön syvemmin, luetteloiden museon esineitä säilytystiloilla, ja sen lisäksi tehdä asiakastyötä Wolkoffin talomuseolla joulun aikaan. Kaiken kaikkiaan museolla työskentely mahdollisuutena on hieno. Olen saanut ilokseni huomata, kuinka tervetullut olen oppimaan museon toiminnasta, kiitos kuuluu museon taitavalle henkilökunnalle.


Teksti ja kuvat: Saima Könönen


Muistelmia kokoelmatyöstä Eira työssään. Kuva: Etelä-Karjalan museo. Syksyllä 2018 julkaisimme ensimmäisen osan pitkäaikaisten työnte...