keskiviikko 21. marraskuuta 2018


Miska-karhuja ja matkailuviirejä




Tervehdys, lukijat. Itse tosiaan sain suureksi ilokseni palata kesän jälkeen takaisin museoassistentin töihin Etelä-Karjalan museon saaman strategiarahoituksen ansiosta. Juuri tällä hetkellä jatkan esinekokonaisuuden luettelointia, jota en kesällä ehtinyt saada valmiiksi. Se on kuulunut aiemmin paikalliselle henkilölle, joka ehti elämänsä aikana kerätä sangen mittavan kokoelman erilaisia Lappeenrannan ja Neuvostoliiton matkailuun liittyviä matkamuistoja sekä muuta esineistöä, pääasiassa kuitenkin 1970- ja 1980-luvuilta. Näiden esineiden tiedot tallennetaan museon tietokantaan, ne valokuvataan ja lopuksi niihin maalataan tai liitetään muulla tavoin tunnistenumero. Tätä tekstiä kirjoitettaessa edellä mainittu työ on jo aika lailla viittä vaille valmis.





Vaikka monelle ihmiselle matkamuistoista tulee ehkä ensimmäisenä mielikuva nurkkiin kertyvästä, halvasta ja pahimmillaan mauttomastakin rojusta, niin on tämä kyseinen esineistö ollut itselleni päinvastoin mielenkiintoinen aikamatka lähimenneisyyteen. Käsieni kautta on kulkenut esimerkiksi suuri määrä ns. matkailuviirejä, jotka tänä päivänä vaikuttavat kadonneen lähes kokonaan, kun maailmanmatkailu on yleistynyt. Niissä oleva kuvasto tarjoaa omalla tavallaan mahdollisuuden kurkistaa muuttuvaan kaupunkikuvaan sekä kehittyviin matkailun trendeihin. Viireihin on kuvattuna paikkakunnan nähtävyyksiä, kuten Raatihuone, Prinsessa Armaada, Huhtiniemen leirintäalue hyppyrimäkineen, Saimaan kanava ja paljon muuta.










Ihan erityisesti minuun on kuitenkin tehnyt vaikutuksen vuoden 1980 Moskovan kesäolympialaisiin liittyvä aineisto. Ainakaan itse en ole missään vielä aiemmin törmännyt vastaavaan kokoelmaan erilaisia Misha-karhuja (joka oli siis Moskovan kisojen virallinen maskotti). Kylmän sodan kontekstissa Misha oli merkittävä luomus; se paitsi oli lajissaan ensimmäinen laajalti tuotteistettu kisamaskotti, niin sillä myös pyrittiin tietoisesti lieventämään Neuvostoliittoon lännessä liitettyä ison ja uhkaavan venäläisen karhun imagoa.






Seuraavaksi on tarkoituksenani siirtyä enemmän valokuva-aineiston pariin. Ajatuksena on, että kuvakokoelmista saataisiin koostettua uusia kokonaisuuksia Finna-portaaliin. Kantavana teemana tulee olemaan ihmisten arki eri aspekteineen, vapaa-aika, urheilu, liikuntapaikat, matkailu ja kulttuuritapahtumat noin muutama mainitakseni. Tätä tavoitetta ajatellen Lappeenrannan lähimenneisyyteen liittyvien esineiden luettelointi on ollut hyvä johdatus tähän laajempaan aihepiiriin ja saattaa hyvinkin olla, että myös sitä aineistoa löytyy myöhemmin Finnasta. Sähköisten aineistojen määrän lisääminen sekä niihin liittyvien taustatietojen saattaminen mahdollisimman kattaviksi luo osaltaan kansalaisille laajemman tilaisuuden tutustua omaan menneisyyteensä ja kokea yhteyttä siihen. Mutta, tästä aiheesta kirjoittelen varmaan enemmän ja viisaampana sitten seuraavassa blogitekstissä.




Kirjoittaja on Lappeenrannan museoiden työntekijä Kalle Mustonen

tiistai 20. marraskuuta 2018

Projektitutkija Anne Tahvanainen kertoo työstään Juha Lankisen kokoelman parissa:


Minulla on työn alla intendentti Juha Lankisen kokoelma, jonka Lappeenrannan museot hankkivat Lankisen (1937-2015) kuolinpesältä vuonna 2017. Tätä mielenkiintoista kokoelmaa voisin kuvailla runsauden sarveksi, joka pursuaa mitä erilaisimpia aineistoja. Lankinen on kerännyt hämmästyttävät määrät Viipuriin liittyvää aineistoa ja uransa aikana muun muassa suunnitellut Viipurin pienoismallin Etelä-Karjalan museoon.

Hiihtokilpailut Viipurissa 

Juha Lankinen onkimassa Vuoksella 

Toukokuun alussa, Karjalaisen kulttuurirahaston, Viipuri-säätiön, Suoja-säätiön ja Pamaus-seuran (Teollisuus- ja liikkeenharjoittajain seura Pamaus ry) tuella aloitin urakoinnin tämän kokoelman parissa, joka aloittaessani oli suurin piirtein huoneellinen pahvilaatikoita. Tähän mennessä olen erotellut Juha Lankisen ja hänen isänsä, viipurilaisen arkkitehdin, Jalmari Lankisen (1894-1970) kuva-aineistot kaikesta muusta materiaalista ja aloittanut niiden luetteloimisen ja digitoimisen. Toistaiseksi tästä kymmenien tuhansien kuva-aineistosta näkyy Finnassa noin 1300 kuvaa, mutta työtä on tarkoitus jatkaa niin kauan kuin sitä riittää. Myös arkistomateriaali odottaa tutkijaansa, sillä pahvilaatikoiden uumenissa piilee vielä paljon tietoa niin Lankisten elämästä kuin Viipurista yleensäkin.

Armilan kansakoulu rakennusvaiheessa 


Pohjoismaiden Yhdyspankin talo nähtynä Torkkelinpuistosta kesällä 1943

Finnassa olevista kuvista suurin osa on juuri Jalmari Lankisen ottamia kuvia, joissa kuvataan enimmäkseen Viipuria ennen sotia ja sota-aikana sekä Lankisen rakennustyömaita ympäri Karjalan. Kuvissa näkyy myös 1920-30-luvun elämänmeno, jota Lankinen on kuvannut kotikaupungissaan Viipurissa ja perheensä kesämökillä Antreassa.



Johanneksen kirkko ja kirkonkylän raittia 

Löydän jotain uutta joka päivä, ellen kokoelman kuvista, niin sitten Juha Lankisen kirjastosta, joka kokoelman mukana siirtyi. Olen jo saanut huomata, että varsinkin Jalmari Lankinen oli taitava valokuvaaja. Hänen aineistostaan löytyy mitä hienoimpia panoraamoja, niin Vuoksen maisemista kuin Viipuristakin. Hänen ottamansa värikuvat ovat myös uskomattoman upeita.


Jääsken kirkonkylän koulu ja Vuoksea kuvattuna Vuoksen sillalta






maanantai 19. marraskuuta 2018

LAPPEENRANNAN MUSEOIDEN FINNA-KUULUMISIA


Arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteinen aineistopalvelu täyttää tänä vuonna viisi vuotta, ja tänä aika mukana olijoiden ja aineistojen määrä on kasvanut merkittävästi. Lappeenrannan museot ovat olleet mukana kolme vuotta, ensin kuva- ja esineaineistoilla ja elokuusta 2018 lähtien myös taidekokoelmien voimin.

Lappeenrannan taidemuseo on tehnyt sopimuksen Suomen museoliiton kanssa taidekokoelmissaan olevien teosten saattamisesta avoimeen tietoverkkoon. Sopimus mahdollistaa museon kokoelmissa olevien suomalaisten taiteilijoiden teosten esittämisen museon hallitsemilla verkkosivuilla sekä sovelluksissa ilman teos- tai tekijäkohtaista sopimusta. Tällä hetkellä Lappeenrannan museoiden Finna-näkymästä löytyy lähes 500 taideteosta ja aineisto karttuu jatkuvasti.


Eeva-Mari Haikala: Attempt to capture a moment(sometimes called nostalgia), 2008 

Pyysiäinen, Valdemar: Näkymä satamatorilta, 1955, öljy kankaalle.

Tällä hetkellä museolla on käynnissä useita eri projekteja, joiden myötä Finna-aineistomme karttuu, ja mm. Juha Lankisen kokoelma on saanut runsaasti valtakunnallistakin huomiota. Asiakkaat ovat saapuneet museoon katsomaan Lankisen kuvia, ja olemmekin nyt saaneet museolle pisteen, jossa Finna-näkymäämme voi selailla. Piste löytyy Etelä-Karjalan museon perusnäyttelytilasta.


Finnaan voit käydä tutustumassa myös Etelä-Karjalan museon perusnäyttelytilassa. Kuva: Matti Väyrynen


Ensimmäisenä projekteista on esittelyssä Yhdessä enemmän-valokuvien digitointiprojekti, josta kertoo Sinikka Myyrä:

Työskentelen Yhdessä enemmän -valokuvaprojektissa, jossa pohjustetaan sotien jälkeisen ajan osuutta Etelä-Karjalan museon tulevassa perusnäyttelyuudistuksessa. Teen työtä museon valokuvakokoelmien parissa digitoimalla, luetteloimalla ja julkaisemalla uutta kuvamateriaalia verkossa Finna-palvelussa. Myöhemmin näitä kuvia tullaan näkemään museon uuden perusnäyttelyn osana, ja jo aikaisemmin syksyn 2019 valokuvanäyttelyssä ”Taasha myö tavattii, tuutha sie vastakii” – kuvia muistojen Lappeenrannasta 1950-luvulta lähtien, joka juhlistaa Lappeenrannan 370-juhlavuotta. Työni avulla paikallisesta lähihistoriasta muodostuu kirkkaampi kuva niin museolle kuin eteläkarjalaisille ihmisille itselleenkin.

Lappeenrannan City-käytävä joulun aikaan. Kuva: Aarne A. Mikonsaari.

Parturi-kampaamo 1970-luvulla. Kuva: Aarne A. Mikonsaari.

Projektiini liittyy tiiviisti asiakasyhteistyö, sillä museon omat kokoelmat ja taustatieto eivät ole aukottomia. Museon asiakkaat osaavat antaa tuoreita näkökulmia ja peilata paikallishistoriaa omaan ja läheistensä henkilökohtaiseen menneisyyteen: mikä viime vuosikymmenien elämästä on jäänyt hyvin mieleen? Mikä on eri tavalla nyt kuin ennen? Minkälaista arkielämä on ollut täälläpäin? Mistä asioista omalla asuinseudulla ollaan ylpeitä? Projektin aikana museolla järjestetään asiakastilaisuuksia, joissa näistä aiheista keskustellaan vapaaehtoisten osallistujien kanssa, ja näin muodostetaan keskeisiä teemoja uudelle näyttelylle. Samalla museon on mahdollista saada kuvien tunnistusapua osallistujilta. Museo on toivonut osallistujia tuomaan myös omia tärkeiksi kokemiaan valokuviaan museolle digitoitavaksi, sillä ihmisten omista albumeista löytyy usein sellaista historiaa mistä museolla ei ole tietoa.

Yhdessä enemmän -projektin on rahoittanut Karjalan Kulttuurirahasto. Tulevaisuudessa projektin valokuvia pääsee näkemään Etelä-Karjalan museon uudessa perusnäyttelyssä, mutta sitä ennen voit tutustua museon digitoituihin valokuviin milloin tahansa täällä:  https://lappeenrannanmuseot.finna.fi/



Centrum-tavaratalon lihatiski 17.10.1974. Kuva: Aarne A. Mikonsaari.

                      
Blogikirjoituksessa 31.8.2018 kerron lisää tästä projektista:
http://elavamuseo.blogspot.com/2018/08/








maanantai 5. marraskuuta 2018


RAJAKYSYMYKSIÄ BERLIINISSÄ JA GÖRLITZISSÄ


Lappeenrannan museoille myönnettiin Erasmus+ avustus Elävä museo aikuisille – oppimisen polkuja Euroopasta -hankkeeseen yhteensä 18 matkaan eripuolille Eurooppaa. Tiivistetysti ilmaisten kiinnostuksemme eri maissa kohdistui sekä pedagogisiin kysymyksiin että erilaisia rajoja ja rajamuutoksia koskeviin kysymyksiin. Erasmus+ on Euroopan unionin koulutus-, nuoriso- ja urheiluohjelma, joka rahoittaa toimialoilla tehtävää eurooppalaista yhteistyötä. Erasmus+ KA1 -rahoituksessa on kyse aikuiskoulutuksen eurooppalaista yhteistyötä ja kehittämistä liikkuvuusavustuksien muodossa. Museot katsotaan tässä Erasmus+ ohjelmassa aikuiskoulutusorganisaatioksi. Ohjelmassa oli nyt jo kolmas matka ja kohteenamme olivat Berliini ja Görlitz Saksassa. Matkaan lähtivät Miikka Kurri, Hanna Lommi, Leena Räty ja Mikko Pirinen.


Koko Saksanmatkaporukka Hannan ottamassa ryhmäselfiessä. (Kuva: Hanna Lommi)


 SFVV:n toimistolla meidät vastaanottivat mm. Daniel Ziemer, Andrea Kamp ja Niels Köhler (toinen vasemmalta Hanna Lommi). (Kuva: Leena Räty)


Isäntäorganisaatiomme oli Berliinissä majansa pitävä Bundesstiftung Flucht, Vertreibung, Versöhnung (www.sfvv.de) ja suomeksi suurin piirtein Pako, karkotus, sovitus -säätiö). Maanantaiaamuna tapasimme säätiön henkilökuntaa ja kuulimme säätiön toiminnasta ja tavoitteista. 2008 perustettu säätiö keskittyy erityisesti maailmansotien aikaan kodeistaan paenneiden tai karkotettujen saksalaisten historian esittelyyn. Saksalaisia pakeni ja karkotettiin maailmansotien aikana mm. monilta nykyisen Puolan alueilta raja muutosten seurauksena. Lisäksi erityisesti eri puolilla keskistä, itäistä ja kaakkoista Eurooppaa asui paljon saksalaisia. Päivän kruunasi vierailu säätiön rakenteilla olevan näyttely- ja dokumentointikeskuksen työmaalla lähellä toisessa maailmasodassa täysin pommituksissa raunioitunutta Anhalter Bahnhofia. Pääsimme tutustumaan Andreas Kossertin ja Niels Köhlerin johdolla rakennuksen kaikkiin viiteen kerrokseen ja jopa katsomaan Berliinin maisemia rakennuksen katolta. Sisätiloissa kävimme läpi eri kerroksien näyttelyideoita ja teemoja. Rakennuksen eri osista, niiden funktioita ja arkkitehtuurista käytiin vilkasta keskustelua.
SFVV:n rakenteilla olevan näyttely- ja dokumentointikeskuksen rakennustyömaa. (Kuvat: Mikko Pirinen ja Miikka Kurri)




Sisätiloja

Sisätiloja

Ryhmäkuva SFVV:n rakenteilla olevan näyttely- ja dokumentointikeskuksen katolla. Kuvassa vasemmalta lukien Leena Räty, Hanna Lommi, Andreas Kossert, Niels Köhler, Mikko Pirinen ja Miikka Kurri.



Päivän päätteeksi isäntämme veivät meidät vielä oluelle – olimmehan Saksassa. Tähän sisältyi tietysti myös kävelyretki Spree-joen rantaan. Matkalla ohitimme useita kaupungin merkittäviä historiallisia kohteita kuten Martin-Gropius Baun, Potsdamer Platzin, Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin, Euroopan murhattujen romaanien muistomerkin, Brandenburgin portin ja Saksan valtiopäivätalon. Koko matkan tarkkailimme myös Itä- ja Länsi-Berliiniä jakanutta rajaa, jonka on merkitty maahan kaikkialla Berliinissä. Spree-joen rannan Zollpackhof Bier Garten terassilla jatkoimme keskusteluja rajateemoihin liittyen.



Denkmal für die ermordeten Juden Europas 
eli Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkki. (Kuva: Hanna Lommi)


Tiistain vierailukohteemme oli Denkmal für die ermordeten Juden Europas (www.memorialmuseums.org) eli Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkki -säätiö. Berliinin eurooppalaisten muistomerkkien projektipäällikön Adam Kerpel-Fronius kertoi muistomerkkialueesta ja sen syntyhistoriasta. Adam kertoi, että vaikka muistomerkki on kaikkien Euroopassa murhattujen juutalaisten muistomerkki, sen synnyttämän kokemuksen haluttiin olevan yleismaailmallinen. Muistomerkin toisella laidalla oli ns. tieto- ja opastuskeskus, jonne suuntasimme Adamin johdannon jälkeen.



Leena, Hanna ja Miikka kuuntelemassa opastusta Euroopan juutalaisten kohtaloista. (Kuva: Mikko Pirinen)


Unter den Linden bulevardi ulottuu Brandenburgin portilta Linnasiltaan. (Kuva: Mikko Pirinen)


Tiistai iltapäivälle meillä ei ollut sovittuja tapaamisia, joten suuntasimme niin kutsutulle museosaarelle Neues Museumiin (https://www.smb.museum/museen-und-einrichtungen/neues-museum/home.html). Museo oli kiinnostava mm. suhteellisen vasta remontoitujen näyttelytilojen vuoksi. Päivä oli ollut taas helteinen, joten oli mukava päästä museoon sisälle viileämpään.




Neues Museumin remontti valmistui 2009. Erilaisia rakennushistoriallisia kerrostumia ja jopa rakennuksen sodassa saamia vaurioita on jätetty restauroitaessa näkyviin. (Kuva: Mikko Pirinen)


Neues Museumin esihistoriallisen näyttelyn vitriineissä oli usein tarkoituksella leikitty esineiden runsaudella ja toistolla. Näyttelyä elävöitettiin myös piirroksin. (Kuva: Mikko Pirinen)


Keskiviikkona kohteenamme oli Topographie des Terrors (www.topographie.de)(”Terrorin topografia”). Näyttelykeskuksen oppaan johdolla tutustuimme näyttelyyn, joka keskittyi vuosien 1933–45 tapahtumiin Berliinissä ja muualla Saksassa. Kun olimme edellisenä päivänä keskittyneet uhrien kertomuksiin, tämä näyttely kertoi miten natsit toimivat ja miten toiminta oli organisoitu.



Näyttely koostuu ulkotilasta, jossa on pitkä pätkä Berliinin muuria, jonka vieressä kulkee säänkestävä ulkoilmanäyttely.(Kuva:Leena Räty)


Ulkona on nähtävissä myös Gestapon käyttämät tyrmät.




 Topographie des Terrors näyttely- ja dokumentaatiokeskus ja Weltballon. (Kuva: Mikko Pirinen)


Itse näyttely alue on sama paikka, jossa sijaitsi Gestapon (Geheimen Staatspolizei, valtionpoliisi) päämaja. Näyttelykeskuksen sisätiloissa esitellään eri näkökulmista Gestapon, Sicherheitsdienstin (SD, tiedustelupalvelu) ja Schutzstaffelin (SS, suojajoukot) syntyä ja toimintaa. Myös tämä näyttely nosti esiin yksittäisten ihmisten tarinoita – niin uhrien kuin väkivallan tekijöidenkin. Oppaamme korosti, että täytyy muistaa ja ymmärtää, että tämä voi tapahtua uudestaan. 


Opastetulla kierroksella Topographie des Terrors näyttely- ja dokumentaatiokeskuksessa( Kuva: Miikka Kurri)


Opastuskierroksen jälkeen tapasimme Thomas Lutzin, joka kertoi näyttelykeskuksen toiminnasta laajemmin. Politiikka ja historia olivat tämän museon keskeisiä aiheita ja erilaisia peda-ohjelmia oli monenlaisia. Mielenkiintoista oli, että he tarjosivat mm. poliiseille, sotilaille ja laki-ihmisille (tai lakia opiskeleville) projektipäiviä koskien teemoja kuten silminnäkijät, uhrit, syylliset jne. historian kautta tarkasteltuna. Lutzin mukaan he kokivat olevansa myös ”nykyhistorian museo” ja tarjoavansa eräänlaista muistojen kanssa tehtävää sosiaalityötä. Iltapäivällä suuntasimme Berliinin uudelle päärautatieasemalle ja hyppäsimme Cottbusin kautta Görlitziin vievään junaan. 


Schlesisches Museum zu Görlitz sijaitsee kauniissa Görlitzin vanhassa kaupungissa.(Kuva Leena Räty)


Torstaina suuntasimme aamulla vanhaan kaupunkiin Görlitzin Sleesialaiseen museoon (Schlesisches Museum zu Görlitz, http://www.schlesisches-museum.de), jossa meidät vastaanotti johtaja Markus Bauer.  Aluksi kävimme läpi museon perustehtäviä ja saimme jonkinlaisen yleiskuvan museon toiminnasta. Tarkoituksena on vaalia Sleesialaista kulttuurihistoriaa ja kerätä siihen liittyvää esineistöä ja muita aineistoja. Lisäksi museo osallistuu dialogiin Saksan, Puolan ja Tšekin välillä, koska nykyinen Sleesia jakautuu näiden kaikkien valtioiden alueille. Näyttelytiloihin siirryttyämme olimme valitettavasti luonnonvalon varassa, koska sähköt olivat poikki. Kävimme läpi kuitenkin Sleesian historiaa esittelevän vuonna 2006 valmistuneen perusnäyttelyn eri osastot.




Sleesialaiseen museon näyttelyissä esiteltiin Sleesian kulttuurihistoriaa ja siihen liittyvää esineistöä. (Kuva: Miikka Kurri)

Tapasimme museon henkilökuntaa yksi kerrallaan museon luokkahuoneissa, joka oli varattu käyttöömme. Meille kerrottiin laajasti museon projektista ja näyttelyistä, joista monet olivat syntyneet Sleesian Puolan puoleisen osan kanssa yhteistyössä. Yhdessä taidenäyttelyssä oli teeman ollut maiden välinen raja. Toine näyttely oli kertonut Görlitzin II maailmansodan aikaisen vankileirin selviytyjien tarinoita. Museon yhteydessä työskenteli henkilö, jonka nimike oli Kulturreferentin. Hänen tehtävänä oli edustaa Sleesiaa ja tiedottaa sleesialaisesta kulttuurista eri puolilla Saksaa. Vastaavanlaisia eri alueiden ja vähemmistöjen edustajia on toiminut Saksassa vuodesta 2001 lähtien. Keskustelu museon henkilökunnan kanssa oli varsin hedelmällistä ja jaoimme heidän kanssaan paljon myös omia kokemuksiamme. Kun työpäivämme Görlitzissä oli ohi, suuntasimme sillan yli pienelle kävelylle Puolan puolelle Zgorzeleciin.


Silta Görlitzin ja Zgorzelecin keskustojen välille valmistui vuonna 2005. Molemmilla puolilla sillan kupeessa oli ravintolat, joita koristivat maiden rajapyykit.  (Kuvat: Mikko Pirinen)




Perjantai aamupäivän vietimme junassa Görlitzistä Berliiniin. Berliiniin saavuttuamme suuntasimme S-bahnalla Marienfelden kaupunginosaan noin 10 km kaupungin eteläpuolelle. Kohteemme oli Erinnerungsstätte Notaufnahmelager Marienfelde eli Marienfelden pakolaiskeskusmuseo (https://www.notaufnahmelager-berlin.de/). Kyse oli DDR:stä Länsi-Saksaan paenneiden historiaa esittelevä museo. Mielenkiintoista oli, että museo toimi juuri niissä tiloissa, joissa vastaanottokeskus oli toiminut. Lisäksi rakennuskompleksi, johon museo liittyi, oli edelleen pakolaisten vastaanottokeskus. Museon ikkunoista oli nähtävissä pihalla leikkiviä ja käveleviä turvapaikanhakijoita.

Marienfelden pakolaiskeskusmuseon oven viereisestä ovesta oli sisäänkäynti toiminnassa olevaan vastaanottokeskukseen. (Kuva: Mikko Pirinen)



Pakolaisuutta käsiteltiin niin paenneiden ihmisten kuin järjestelmänkin näkökulmasta. (Kuvat: Mikko Pirinen)




Tapasimme museossa Manfred Wichmannin ja Kathrin Steinhausenin. Manfred oli vastuussa arkistosta ja kokoelmista. Kathrin toimi näyttelykuraattorina ja vastasi myös politiikan historian opetuksesta ja yleisötyöstä. Tutustuimme aluksi Kathrinin opastuksella museon Flucht im geteilten Deutschland -perusnäyttelyyn. Näyttely kertoi temaattisesti DDR-pakolaisuudesta. Samalla näyttelyssä esiteltiin lyhyesti myös yksi osio koski lähtemisen syitä; toinen käsitteli lähteneitä niin määrällisesti kuin laadullisestikin eli esitteli mm. tunnettuja ihmisiä, jotka olivat lähteneet Itä-Saksasta; kolmas osio esitteli sitä, miten ja mitä reittejä käyttäen oli paettu; neljäs osa kertoi myös epäonnistumisista jne. Näiden temaattisten osioiden jälkeen näyttely jatkui konkreettisesti vastaanottotiloihin, joiden kautta ihmiset kuulusteltiin, taustat selvitettiin, tehtiin lääkärin tarkastukset jne. Kaikkia idästä paenneita ei suinkaan ns. vastaanotettu, vaan osa jäi Länsi-Berliiniin paperittomina. Joissakin tapauksissa heitä palautettiin myös takaisin DDR:ään. Seuraava osio kertoi siitä, mitä länteen saapuminen tarkoitti. Monelle se merkitsi vapautta, mutta tarkoitti myös pettymystä. Länteen asettuminen, sopeutuminen, joukkoon sulautuminen, jne. ei ole helppoa.


Viimeisenä näyttelyssä käsiteltiin sitä, miten pakoa, pakolaisuutta ja rajaa on käsitelty taiteessa ja kirjallisuudessa. DDR:ssä tämä kaikki oli tietysti epäsuoraa ja metaforiin perustuvaa ilmaisua. Moni taiteilija siirtyikin idästä länteen.   

Pakolaisuutta kuvaavaa näyttelyä ihmettelemässä( Kuva: Leena Räty.)



 Huovasta tehdyt ”kudokset” havainnollistivat erilaisia kotoutumismalleja: 1) assimilaatio eli vähemmistökulttuurien sulautuminen valtakulttuuriin, 2) monikulttuurisuus eli erilaisten kulttuurien moniarvoinen rinnakkaisuus, 3) interkulttuurisuus eli erilaisten kulttuurien välinen vuorovaikutus ja limittyminen ja 4) transkulturaatio eli erilaisten kulttuurien vuorovaikutusprosessi, jossa kulttuurien kohdatessa toisensa tapahtuu molemmissa kulttuureissa muutoksia. (Kuva: Mikko Pirinen)




Tutustuimme myös museon vaihtuvaan näyttelyyn Nach der Flucht - wie wir leben wollen. Näyttely on toteutettu osin yhdessä vastaanottokeskuksen kanssa. Näyttely esittelee vuonna 2012 Iranista, Afganistanista, Syyriasta ja Tšetšeniasta saapuneet perheet. Heitä haastateltiin ensin heti 2012, kun he olivat vastaanottokeskuksessa ja myöhemmin vuonna 2016, kun he eivät olleet enää vastaanottokeskuksessa. Vaikka saksankielentaitoni ei riittänyt tutustumaan näyttelyn sisältöön perinpohjaisemmin, näyttely vaikutti onnistuneelta. Näyttely käsitteli vaikeitakin asioita, kuten stereotypioita, politiikan ja poliitikkojen käyttämää kieltä, poliitikkojen käyttämiä tilastoja jne., mutta kaikesta jäi positiivinen sävy. Merkitystä oli sillä, että näyttelyn design oli tosi hyvä, raikas ja oivaltava.


Matkamme viimeinen kohde oli Gedenkstätte Berliner Mauer (Berliinin muurin muistomerkki, https://www.berliner-mauer-gedenkstaette.de/) Bernauer Straßella Berliinin pohjoisosassa lähellä Nordbahnhofia.  Manfred Wichmann lähti Marienfeldestä mukaan oppaaksemme. Kun metro/S-bahn-asemalta noustiin ylös, olemme heti ulkoilmamuistomerkin toisessa päässä. Risteyksen toisella puolella oli Vierailukeskus (Besucherzentrum). Puiston alueella tai läheisyydessä myös tieto- ja dokumentaatiokeskus, Sovituksen kappeli, ns. Muisteluikkuna, Kansallinen muistomerkki ja jo mainittu Nordbahnhofin näyttelyn osa.

Nordbahnhof on osa muurimuistomerkkiä. Se oli Itä-Berliinissä oleva haamuasema, jonka sisäänkäynnit oli muurattu umpeen 1961–89, koska aseman läpi ajoivat Länsi-Berliiniläiset metrot. Muurien paikat on merkitty nykyisellä asemalla. (Kuva: Mikko Pirinen)



Muurimuistonmerkin yksi osa on rajavyöhykkeen rekonstruktio. (Kuva: Mikko Pirinen)



Muurimuistomerkin tieto- ja dokumentaatiokeskuksen kattoterassilta oli hyvät näkymät Bernauer Straßen puistoon, joka oli muurin ulkoilmamuistomerkki. (Kuva: Mikko Pirinen)




Blogin kirjoitti amanuenssi Mikko Pirinen.


Muistelmia kokoelmatyöstä Eira työssään. Kuva: Etelä-Karjalan museo. Syksyllä 2018 julkaisimme ensimmäisen osan pitkäaikaisten työnte...