maanantai 19. marraskuuta 2018

LAPPEENRANNAN MUSEOIDEN FINNA-KUULUMISIA


Arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteinen aineistopalvelu täyttää tänä vuonna viisi vuotta, ja tänä aika mukana olijoiden ja aineistojen määrä on kasvanut merkittävästi. Lappeenrannan museot ovat olleet mukana kolme vuotta, ensin kuva- ja esineaineistoilla ja elokuusta 2018 lähtien myös taidekokoelmien voimin.

Lappeenrannan taidemuseo on tehnyt sopimuksen Suomen museoliiton kanssa taidekokoelmissaan olevien teosten saattamisesta avoimeen tietoverkkoon. Sopimus mahdollistaa museon kokoelmissa olevien suomalaisten taiteilijoiden teosten esittämisen museon hallitsemilla verkkosivuilla sekä sovelluksissa ilman teos- tai tekijäkohtaista sopimusta. Tällä hetkellä Lappeenrannan museoiden Finna-näkymästä löytyy lähes 500 taideteosta ja aineisto karttuu jatkuvasti.


Lappeenrannan City-käytävä joulun aikaan. Kuva: Aarne A. Mikonsaari.
Tällä hetkellä museolla on käynnissä useita eri projekteja, joiden myötä Finna-aineistomme karttuu, ja mm. Juha Lankisen kokoelma on saanut runsaasti valtakunnallistakin huomiota. Asiakkaat ovat saapuneet museoon katsomaan Lankisen kuvia, ja olemmekin nyt saaneet museolle pisteen, jossa Finna-näkymäämme voi selailla. Piste löytyy Etelä-Karjalan museon perusnäyttelytilasta.

Ensimmäisenä projekteista on esittelyssä Yhdessä enemmän-valokuvien digitointiprojekti, josta kertoo Sinikka Myyrä:


Parturi-kampaamo 1970-luvulla. Kuva: Aarne A. Mikonsaari.

Minun työni alla on Yhdessä enemmän -valokuvaprojekti, jossa pohjustetaan sotien jälkeisen ajan osuutta Etelä-Karjalan museon tulevassa perusnäyttelyuudistuksessa. Teen työtä museon valokuvakokoelmien parissa digitoimalla, luetteloimalla ja julkaisemalla uutta kuvamateriaalia verkossa Finna-palvelussa. Myöhemmin näitä kuvia tullaan näkemään museon uuden perusnäyttelyn osana, ja jo aikaisemmin syksyn 2019 valokuvanäyttelyssä ”Taasha myö tavattii, tuutha sie vastakii” – kuvia muistojen Lappeenrannasta 1950-luvulta lähtien, joka juhlistaa Lappeenrannan 370-juhlavuotta. Työni avulla paikallisesta lähihistoriasta muodostuu kirkkaampi kuva niin museolle kuin eteläkarjalaisille ihmisille itselleenkin.

Kuvat 3. ja 4. Centrum-tavaratalon lihatiski 17.10.1974. Kuva: Aarne A. Mikonsaari.



Projektiini liittyy tiiviisti asiakasyhteistyö, sillä museon omat kokoelmat ja taustatieto eivät ole aukottomia. Museon asiakkaat osaavat antaa tuoreita näkökulmia ja peilata paikallishistoriaa omaan ja läheistensä henkilökohtaiseen menneisyyteen: mikä viime vuosikymmenien elämästä on jäänyt hyvin mieleen? Mikä on eri tavalla nyt kuin ennen? Minkälaista arkielämä on ollut täälläpäin? Mistä asioista omalla asuinseudulla ollaan ylpeitä? Projektin aikana museolla järjestetään asiakastilaisuuksia, joissa näistä aiheista keskustellaan vapaaehtoisten osallistujien kanssa, ja näin muodostetaan keskeisiä teemoja uudelle näyttelylle. Samalla museon on mahdollista saada kuvien tunnistusapua osallistujilta. Museo on toivonut osallistujia tuomaan myös omia tärkeiksi kokemiaan valokuviaan museolle digitoitavaksi, sillä ihmisten omista albumeista löytyy usein sellaista historiaa mistä museolla ei ole tietoa.


Yhdessä enemmän -projektin on rahoittanut Karjalan Kulttuurirahasto. Tulevaisuudessa projektin valokuvia pääsee näkemään Etelä-Karjalan museon uudessa perusnäyttelyssä, mutta sitä ennen voit tutustua museon digitoituihin valokuviin milloin tahansa täällä: https://lappeenrannanmuseot.finna.fi/





 linkki edelliseen blogikirjoitukseen 31.8.2018 jossa kerrotaan lisää projektista:
http://elavamuseo.blogspot.com/2018/08/



maanantai 5. marraskuuta 2018


RAJAKYSYMYKSIÄ BERLIINISSÄ JA GÖRLITZISSÄ


Lappeenrannan museoille myönnettiin Erasmus+ avustus Elävä museo aikuisille – oppimisen polkuja Euroopasta -hankkeeseen yhteensä 18 matkaan eripuolille Eurooppaa. Tiivistetysti ilmaisten kiinnostuksemme eri maissa kohdistui sekä pedagogisiin kysymyksiin että erilaisia rajoja ja rajamuutoksia koskeviin kysymyksiin. Erasmus+ on Euroopan unionin koulutus-, nuoriso- ja urheiluohjelma, joka rahoittaa toimialoilla tehtävää eurooppalaista yhteistyötä. Erasmus+ KA1 -rahoituksessa on kyse aikuiskoulutuksen eurooppalaista yhteistyötä ja kehittämistä liikkuvuusavustuksien muodossa. Museot katsotaan tässä Erasmus+ ohjelmassa aikuiskoulutusorganisaatioksi. Ohjelmassa oli nyt jo kolmas matka ja kohteenamme olivat Berliini ja Görlitz Saksassa. Matkaan lähtivät Miikka Kurri, Hanna Lommi, Leena Räty ja Mikko Pirinen.


Koko Saksanmatkaporukka Hannan ottamassa ryhmäselfiessä. (Kuva: Hanna Lommi)


 SFVV:n toimistolla meidät vastaanottivat mm. Daniel Ziemer, Andrea Kamp ja Niels Köhler (toinen vasemmalta Hanna Lommi). (Kuva: Leena Räty)


Isäntäorganisaatiomme oli Berliinissä majansa pitävä Bundesstiftung Flucht, Vertreibung, Versöhnung (www.sfvv.de) ja suomeksi suurin piirtein Pako, karkotus, sovitus -säätiö). Maanantaiaamuna tapasimme säätiön henkilökuntaa ja kuulimme säätiön toiminnasta ja tavoitteista. 2008 perustettu säätiö keskittyy erityisesti maailmansotien aikaan kodeistaan paenneiden tai karkotettujen saksalaisten historian esittelyyn. Saksalaisia pakeni ja karkotettiin maailmansotien aikana mm. monilta nykyisen Puolan alueilta raja muutosten seurauksena. Lisäksi erityisesti eri puolilla keskistä, itäistä ja kaakkoista Eurooppaa asui paljon saksalaisia. Päivän kruunasi vierailu säätiön rakenteilla olevan näyttely- ja dokumentointikeskuksen työmaalla lähellä toisessa maailmasodassa täysin pommituksissa raunioitunutta Anhalter Bahnhofia. Pääsimme tutustumaan Andreas Kossertin ja Niels Köhlerin johdolla rakennuksen kaikkiin viiteen kerrokseen ja jopa katsomaan Berliinin maisemia rakennuksen katolta. Sisätiloissa kävimme läpi eri kerroksien näyttelyideoita ja teemoja. Rakennuksen eri osista, niiden funktioita ja arkkitehtuurista käytiin vilkasta keskustelua.
SFVV:n rakenteilla olevan näyttely- ja dokumentointikeskuksen rakennustyömaa. (Kuvat: Mikko Pirinen ja Miikka Kurri)




Sisätiloja

Sisätiloja

Ryhmäkuva SFVV:n rakenteilla olevan näyttely- ja dokumentointikeskuksen katolla. Kuvassa vasemmalta lukien Leena Räty, Hanna Lommi, Andreas Kossert, Niels Köhler, Mikko Pirinen ja Miikka Kurri.



Päivän päätteeksi isäntämme veivät meidät vielä oluelle – olimmehan Saksassa. Tähän sisältyi tietysti myös kävelyretki Spree-joen rantaan. Matkalla ohitimme useita kaupungin merkittäviä historiallisia kohteita kuten Martin-Gropius Baun, Potsdamer Platzin, Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin, Euroopan murhattujen romaanien muistomerkin, Brandenburgin portin ja Saksan valtiopäivätalon. Koko matkan tarkkailimme myös Itä- ja Länsi-Berliiniä jakanutta rajaa, jonka on merkitty maahan kaikkialla Berliinissä. Spree-joen rannan Zollpackhof Bier Garten terassilla jatkoimme keskusteluja rajateemoihin liittyen.



Denkmal für die ermordeten Juden Europas 
eli Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkki. (Kuva: Hanna Lommi)


Tiistain vierailukohteemme oli Denkmal für die ermordeten Juden Europas (www.memorialmuseums.org) eli Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkki -säätiö. Berliinin eurooppalaisten muistomerkkien projektipäällikön Adam Kerpel-Fronius kertoi muistomerkkialueesta ja sen syntyhistoriasta. Adam kertoi, että vaikka muistomerkki on kaikkien Euroopassa murhattujen juutalaisten muistomerkki, sen synnyttämän kokemuksen haluttiin olevan yleismaailmallinen. Muistomerkin toisella laidalla oli ns. tieto- ja opastuskeskus, jonne suuntasimme Adamin johdannon jälkeen.



Leena, Hanna ja Miikka kuuntelemassa opastusta Euroopan juutalaisten kohtaloista. (Kuva: Mikko Pirinen)


Unter den Linden bulevardi ulottuu Brandenburgin portilta Linnasiltaan. (Kuva: Mikko Pirinen)


Tiistai iltapäivälle meillä ei ollut sovittuja tapaamisia, joten suuntasimme niin kutsutulle museosaarelle Neues Museumiin (https://www.smb.museum/museen-und-einrichtungen/neues-museum/home.html). Museo oli kiinnostava mm. suhteellisen vasta remontoitujen näyttelytilojen vuoksi. Päivä oli ollut taas helteinen, joten oli mukava päästä museoon sisälle viileämpään.




Neues Museumin remontti valmistui 2009. Erilaisia rakennushistoriallisia kerrostumia ja jopa rakennuksen sodassa saamia vaurioita on jätetty restauroitaessa näkyviin. (Kuva: Mikko Pirinen)


Neues Museumin esihistoriallisen näyttelyn vitriineissä oli usein tarkoituksella leikitty esineiden runsaudella ja toistolla. Näyttelyä elävöitettiin myös piirroksin. (Kuva: Mikko Pirinen)


Keskiviikkona kohteenamme oli Topographie des Terrors (www.topographie.de)(”Terrorin topografia”). Näyttelykeskuksen oppaan johdolla tutustuimme näyttelyyn, joka keskittyi vuosien 1933–45 tapahtumiin Berliinissä ja muualla Saksassa. Kun olimme edellisenä päivänä keskittyneet uhrien kertomuksiin, tämä näyttely kertoi miten natsit toimivat ja miten toiminta oli organisoitu.



Näyttely koostuu ulkotilasta, jossa on pitkä pätkä Berliinin muuria, jonka vieressä kulkee säänkestävä ulkoilmanäyttely.(Kuva:Leena Räty)


Ulkona on nähtävissä myös Gestapon käyttämät tyrmät.




 Topographie des Terrors näyttely- ja dokumentaatiokeskus ja Weltballon. (Kuva: Mikko Pirinen)


Itse näyttely alue on sama paikka, jossa sijaitsi Gestapon (Geheimen Staatspolizei, valtionpoliisi) päämaja. Näyttelykeskuksen sisätiloissa esitellään eri näkökulmista Gestapon, Sicherheitsdienstin (SD, tiedustelupalvelu) ja Schutzstaffelin (SS, suojajoukot) syntyä ja toimintaa. Myös tämä näyttely nosti esiin yksittäisten ihmisten tarinoita – niin uhrien kuin väkivallan tekijöidenkin. Oppaamme korosti, että täytyy muistaa ja ymmärtää, että tämä voi tapahtua uudestaan. 


Opastetulla kierroksella Topographie des Terrors näyttely- ja dokumentaatiokeskuksessa( Kuva: Miikka Kurri)


Opastuskierroksen jälkeen tapasimme Thomas Lutzin, joka kertoi näyttelykeskuksen toiminnasta laajemmin. Politiikka ja historia olivat tämän museon keskeisiä aiheita ja erilaisia peda-ohjelmia oli monenlaisia. Mielenkiintoista oli, että he tarjosivat mm. poliiseille, sotilaille ja laki-ihmisille (tai lakia opiskeleville) projektipäiviä koskien teemoja kuten silminnäkijät, uhrit, syylliset jne. historian kautta tarkasteltuna. Lutzin mukaan he kokivat olevansa myös ”nykyhistorian museo” ja tarjoavansa eräänlaista muistojen kanssa tehtävää sosiaalityötä. Iltapäivällä suuntasimme Berliinin uudelle päärautatieasemalle ja hyppäsimme Cottbusin kautta Görlitziin vievään junaan. 


Schlesisches Museum zu Görlitz sijaitsee kauniissa Görlitzin vanhassa kaupungissa.(Kuva Leena Räty)


Torstaina suuntasimme aamulla vanhaan kaupunkiin Görlitzin Sleesialaiseen museoon (Schlesisches Museum zu Görlitz, http://www.schlesisches-museum.de), jossa meidät vastaanotti johtaja Markus Bauer.  Aluksi kävimme läpi museon perustehtäviä ja saimme jonkinlaisen yleiskuvan museon toiminnasta. Tarkoituksena on vaalia Sleesialaista kulttuurihistoriaa ja kerätä siihen liittyvää esineistöä ja muita aineistoja. Lisäksi museo osallistuu dialogiin Saksan, Puolan ja Tšekin välillä, koska nykyinen Sleesia jakautuu näiden kaikkien valtioiden alueille. Näyttelytiloihin siirryttyämme olimme valitettavasti luonnonvalon varassa, koska sähköt olivat poikki. Kävimme läpi kuitenkin Sleesian historiaa esittelevän vuonna 2006 valmistuneen perusnäyttelyn eri osastot.




Sleesialaiseen museon näyttelyissä esiteltiin Sleesian kulttuurihistoriaa ja siihen liittyvää esineistöä. (Kuva: Miikka Kurri)

Tapasimme museon henkilökuntaa yksi kerrallaan museon luokkahuoneissa, joka oli varattu käyttöömme. Meille kerrottiin laajasti museon projektista ja näyttelyistä, joista monet olivat syntyneet Sleesian Puolan puoleisen osan kanssa yhteistyössä. Yhdessä taidenäyttelyssä oli teeman ollut maiden välinen raja. Toine näyttely oli kertonut Görlitzin II maailmansodan aikaisen vankileirin selviytyjien tarinoita. Museon yhteydessä työskenteli henkilö, jonka nimike oli Kulturreferentin. Hänen tehtävänä oli edustaa Sleesiaa ja tiedottaa sleesialaisesta kulttuurista eri puolilla Saksaa. Vastaavanlaisia eri alueiden ja vähemmistöjen edustajia on toiminut Saksassa vuodesta 2001 lähtien. Keskustelu museon henkilökunnan kanssa oli varsin hedelmällistä ja jaoimme heidän kanssaan paljon myös omia kokemuksiamme. Kun työpäivämme Görlitzissä oli ohi, suuntasimme sillan yli pienelle kävelylle Puolan puolelle Zgorzeleciin.


Silta Görlitzin ja Zgorzelecin keskustojen välille valmistui vuonna 2005. Molemmilla puolilla sillan kupeessa oli ravintolat, joita koristivat maiden rajapyykit.  (Kuvat: Mikko Pirinen)




Perjantai aamupäivän vietimme junassa Görlitzistä Berliiniin. Berliiniin saavuttuamme suuntasimme S-bahnalla Marienfelden kaupunginosaan noin 10 km kaupungin eteläpuolelle. Kohteemme oli Erinnerungsstätte Notaufnahmelager Marienfelde eli Marienfelden pakolaiskeskusmuseo (https://www.notaufnahmelager-berlin.de/). Kyse oli DDR:stä Länsi-Saksaan paenneiden historiaa esittelevä museo. Mielenkiintoista oli, että museo toimi juuri niissä tiloissa, joissa vastaanottokeskus oli toiminut. Lisäksi rakennuskompleksi, johon museo liittyi, oli edelleen pakolaisten vastaanottokeskus. Museon ikkunoista oli nähtävissä pihalla leikkiviä ja käveleviä turvapaikanhakijoita.

Marienfelden pakolaiskeskusmuseon oven viereisestä ovesta oli sisäänkäynti toiminnassa olevaan vastaanottokeskukseen. (Kuva: Mikko Pirinen)



Pakolaisuutta käsiteltiin niin paenneiden ihmisten kuin järjestelmänkin näkökulmasta. (Kuvat: Mikko Pirinen)




Tapasimme museossa Manfred Wichmannin ja Kathrin Steinhausenin. Manfred oli vastuussa arkistosta ja kokoelmista. Kathrin toimi näyttelykuraattorina ja vastasi myös politiikan historian opetuksesta ja yleisötyöstä. Tutustuimme aluksi Kathrinin opastuksella museon Flucht im geteilten Deutschland -perusnäyttelyyn. Näyttely kertoi temaattisesti DDR-pakolaisuudesta. Samalla näyttelyssä esiteltiin lyhyesti myös yksi osio koski lähtemisen syitä; toinen käsitteli lähteneitä niin määrällisesti kuin laadullisestikin eli esitteli mm. tunnettuja ihmisiä, jotka olivat lähteneet Itä-Saksasta; kolmas osio esitteli sitä, miten ja mitä reittejä käyttäen oli paettu; neljäs osa kertoi myös epäonnistumisista jne. Näiden temaattisten osioiden jälkeen näyttely jatkui konkreettisesti vastaanottotiloihin, joiden kautta ihmiset kuulusteltiin, taustat selvitettiin, tehtiin lääkärin tarkastukset jne. Kaikkia idästä paenneita ei suinkaan ns. vastaanotettu, vaan osa jäi Länsi-Berliiniin paperittomina. Joissakin tapauksissa heitä palautettiin myös takaisin DDR:ään. Seuraava osio kertoi siitä, mitä länteen saapuminen tarkoitti. Monelle se merkitsi vapautta, mutta tarkoitti myös pettymystä. Länteen asettuminen, sopeutuminen, joukkoon sulautuminen, jne. ei ole helppoa.


Viimeisenä näyttelyssä käsiteltiin sitä, miten pakoa, pakolaisuutta ja rajaa on käsitelty taiteessa ja kirjallisuudessa. DDR:ssä tämä kaikki oli tietysti epäsuoraa ja metaforiin perustuvaa ilmaisua. Moni taiteilija siirtyikin idästä länteen.   

Pakolaisuutta kuvaavaa näyttelyä ihmettelemässä( Kuva: Leena Räty.)



 Huovasta tehdyt ”kudokset” havainnollistivat erilaisia kotoutumismalleja: 1) assimilaatio eli vähemmistökulttuurien sulautuminen valtakulttuuriin, 2) monikulttuurisuus eli erilaisten kulttuurien moniarvoinen rinnakkaisuus, 3) interkulttuurisuus eli erilaisten kulttuurien välinen vuorovaikutus ja limittyminen ja 4) transkulturaatio eli erilaisten kulttuurien vuorovaikutusprosessi, jossa kulttuurien kohdatessa toisensa tapahtuu molemmissa kulttuureissa muutoksia. (Kuva: Mikko Pirinen)




Tutustuimme myös museon vaihtuvaan näyttelyyn Nach der Flucht - wie wir leben wollen. Näyttely on toteutettu osin yhdessä vastaanottokeskuksen kanssa. Näyttely esittelee vuonna 2012 Iranista, Afganistanista, Syyriasta ja Tšetšeniasta saapuneet perheet. Heitä haastateltiin ensin heti 2012, kun he olivat vastaanottokeskuksessa ja myöhemmin vuonna 2016, kun he eivät olleet enää vastaanottokeskuksessa. Vaikka saksankielentaitoni ei riittänyt tutustumaan näyttelyn sisältöön perinpohjaisemmin, näyttely vaikutti onnistuneelta. Näyttely käsitteli vaikeitakin asioita, kuten stereotypioita, politiikan ja poliitikkojen käyttämää kieltä, poliitikkojen käyttämiä tilastoja jne., mutta kaikesta jäi positiivinen sävy. Merkitystä oli sillä, että näyttelyn design oli tosi hyvä, raikas ja oivaltava.


Matkamme viimeinen kohde oli Gedenkstätte Berliner Mauer (Berliinin muurin muistomerkki, https://www.berliner-mauer-gedenkstaette.de/) Bernauer Straßella Berliinin pohjoisosassa lähellä Nordbahnhofia.  Manfred Wichmann lähti Marienfeldestä mukaan oppaaksemme. Kun metro/S-bahn-asemalta noustiin ylös, olemme heti ulkoilmamuistomerkin toisessa päässä. Risteyksen toisella puolella oli Vierailukeskus (Besucherzentrum). Puiston alueella tai läheisyydessä myös tieto- ja dokumentaatiokeskus, Sovituksen kappeli, ns. Muisteluikkuna, Kansallinen muistomerkki ja jo mainittu Nordbahnhofin näyttelyn osa.

Nordbahnhof on osa muurimuistomerkkiä. Se oli Itä-Berliinissä oleva haamuasema, jonka sisäänkäynnit oli muurattu umpeen 1961–89, koska aseman läpi ajoivat Länsi-Berliiniläiset metrot. Muurien paikat on merkitty nykyisellä asemalla. (Kuva: Mikko Pirinen)



Muurimuistonmerkin yksi osa on rajavyöhykkeen rekonstruktio. (Kuva: Mikko Pirinen)



Muurimuistomerkin tieto- ja dokumentaatiokeskuksen kattoterassilta oli hyvät näkymät Bernauer Straßen puistoon, joka oli muurin ulkoilmamuistomerkki. (Kuva: Mikko Pirinen)




Blogin kirjoitti amanuenssi Mikko Pirinen.


perjantai 28. syyskuuta 2018



Eira Etelä-Karjalan museon labrassa vuonna 1975.

Museolainen muistelee


Syyskuun alussa eläkkeelle jäi pitkäaikainen työntekijämme, konservaattori Eira Räisänen, jolle työskentelyuraa Lappeenrannan museoiden palveluksessa kertyi kunnioitettavat 43 vuotta. Tallensimme Eiran muisteloja vuosien varrelta ja julkaisemme niistä muutamankin blogikirjoituksen. Muisteloihin osallistui myös eläkkeelle jo aiemmin jäänyt toimistonhoitaja Ulla Loisa, joka aloitti työuransa lähes samaan aikaan Eiran kanssa, vain kaksi viikkoa myöhemmin – täytyy aina muistaa mainita kuka on pitkäaikaisempi työntekijä :D

Henkilökuntaa Taimin eläkekahveilla 1980-90-luvun taitteessa. 

Keskustelujen aiheina olivat muun muassa henkilöstömäärän, työskentely- ja museotilojen sekä työtapojen ja –välineiden muutokset ja kehitys. Myös Linnoituksen alueen muuttumisesta ”takapihasta” kaupungin matkailunähtävyydeksi puhuttiin, ennen museouraansahan Eira ehti myös asustaa lapsuutensa Linnoituksessa.

Ulla pikkujoulujen tietokilpailu juohtajana 1987
Eiran mittava työura alkoi siis vuonna 1975, elokuusta lähtien vakituisena työntekijänä. Henkilöstön määrä on kasvanut vuosikymmenten saatossa melko lailla, sillä alkuun työntekijöitä oli viisi: Eiran ja Ullan lisäksi museonjohtaja ja kaksi siivoojaa, jotka myös toimivat museon avoinnapitäjinä vuoroviikonloppuisin sekä keskiviikkoisin, jolloin museo oli iltaan asti auki. Viikolla ei erillistä avoinnapitäjää ollut, vaan Ulla tai Eira kipaisivat omilta työpisteiltään lipunmyyntiin asiakkaiden saapuessa.

Kaikki näyttely- ja työskentelytilat sekä kokoelmien säilytystilat sijaitsivat nykyisellä Etelä-Karjalan museolla Linnoituksessa. Itäpuolen rakennuksessa (nykyisellä perusnäyttelyn puolella) sijaitsi kulttuurihistoriallinen osasto sekä laboratorio, Eiran ”valtakunta”, joka on edelleen samalla paikallaan ja suunnilleen samassa asussakin kuin vuonna 1975… Länsipuolen rakennuksessa, nykyisessä vaihtuvien näyttelyiden tilassa, sijaitsi taidemuseo. Tämän rakennuksen toimistotiloissa oli Ullan ja museonjohtajan työhuone, jossa he saman työpöydän äärellä, vastakkaisilla puolen pöytää, viettivät alkuajat. Myöhemmin näyttelytilan puolelle salin takaosaan rakennettiin muutama työhuone, jonne johtaja ja vuonna 1976 aloittanut amanuenssi sijoittuivat.

Eira ja Ulla Eiran 50-vuotiskahveilla Etelä-Karjalan museolla 2003. Keskellä Satu Eiskonen( nyk. Ståhlberg)


Näyttelyt vaihtuivat tuolloin aika lailla tiuhemmalla kierrolla kuin nykyisin, parhaimmillaan näyttelyitä saattoi olla vuoden aikana 16 kappaletta. Vaihtuvuus tapahtui taidemuseon puolella, kulttuurihistoriallisella osastolla näyttelytoiminta oli pysyvämpää. Kesänäyttelyn kesto oli kolmisen kuukautta ja muiden näyttelyiden kolmisen viikkoa, joskus vähemmänkin. Näyttelynvaihtoon osallistui koko henkilökunta johtajaa myöten. Vaihdot tehtiin parissa päivässä, kun entinen näyttely päättyi sunnuntaina niin keskiviikkona tai torstaina oli jo uuden avajaiset. Eira pisimpänä oli se tyttö, joka kiipeili tikkaille ja kiinnitteli siimat paikoilleen. Henkilökunta koostui tuolloin yksinomaan naisista, ja jos näyttelyssä oli jotain oikein raskasta ja painavaa, oli lupa kutsua palomiehet apuun! Heidän käyntejään varten kasattiin työlistaa myös muista raskaista taakoista, ja ilomielin he kuulemma aina apuun saapuivat.

Näyttelyt painottuivat nykyistä useammin paikallisten taiteilijoiden näyttelyihin ja ne olivat usein myyntinäyttelyjä. Taiteilijat itse toki osallistuivat myös pystytykseen. Vuosittain järjestettiin Lappeenrannan Taideyhdistyksen näyttely, joka oli paikkakuntalaisten keskuudessa suosittu. Taideakatemialla, nykyisellä Kansallisgallerialla, oli runsaasti kiertonäyttelytoimintaa, ja tuolloin lainaksi saatiin useita hienoja teoksia, joiden lainaaminen tänä päivänä ei luultavasti ole aivan yksinkertaista.

Näyttelytekstien laatiminen ei sujunut aivan niin kätevästi kuin nykypäivänä. Tekstien kirjoittamista varten käytössä oli kirjoituskone, ja jos virheitä tuli, piti aloittaa alusta. Mikäli jotain piti kopioida, mentiin kaupungin monistamoon Raastuvankadulle (ensimmäinen kopiokone museolle tuli vuonna 1985). Mikäli näyttelyyn haluttiin tekstejä normaalia suuremmalla koolla, otettiin ”apuun” Letraset – siirtokirjaimet. Kirjaimia oli useita eri kokoja ja jopa fontteja. Vaaleansiniseltä, leivinpaperia muistuttava paperilta valittiin haluttu kirjain ja siirrettiin haluttuun paikkaan, yksi kirjain kerrallaan. Mikäli teki virheen, piti koko teksti aloittaa uudelleen alusta. Ja koska tuote ei ollut kotimainen, oli kirjainvalikoima sellainen, että useimmiten vokaalit loppuivat kesken ja jotain muuta kirjainta jäi runsaasti jäljelle. Eipä siinä muu auttanut, kuin kipittää kaupungille hankkimaan lisää kirjaimia (lienee sanomattakin selvää, ettei autoa ollut ;)).

Henkilökunta matkailemassa Viipurissa lokakuussa 2010. Eira ja Ulla eturivissä.

Näyttelynvaihtoihin kuuluivat tietenkin myös avajaisjärjestelyihin liittyvät asiat, avajaisethan totta kai järjestettiin jokaisen näyttelyn yhteydessä. Kutsukortit painatettiin, kuoret kirjoitettiin koneella. Kutsuja lähti parisen sataa, vieraita saapui paikalle yleensä noin 40. Avajaisia edelsi lehdistötilaisuus, jossa oli kahvitarjoilut, ja avajaisiin järjestettiin myöskin tarjoilut.

Valtaosa työajasta meni siis tämän näyttelynvaihto-rumban pyörittämiseen. Taidemuseon siirryttyä uusiin tiloihin vuonna 1986 ja saatua oman henkilökuntansa Eiran työpanos keskittyi enemmälti kulttuurihistorialliselle puolelle.

Tähän päätämme muisteloiden osan yksi ja palaamme myöhemmin asiaan.


Eira Räisästä ja Ulla Loisaa haastatteli ja jutustelut tekstin muotoon saattoi museoassistentti Noora Niemi.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Kurkistus brittiläiseen museomaailmaan


Toinen Erasmus+ -matka suuntautui Iso-Britanniaan ja erityisesti Derbyyn, jossa sijaitsevat Derbyn kaupungin museot: Museum and Art Gallery, Pickford’s House sekä The Silk Mill.  Valitsimme Derbyn museot ensisijaiseksi kohteeksemme, koska olimme kiinnostuneita heidän mielenkiintoisesta ohjelmastaan, joka pyrkii osallistamaan paikallisia ihmisiä museoiden arkiseen toimintaan sekä uusien näyttelyiden rakentamiseen ja suunnitteluun. 
                   
Derbyn museon sisäänkäynti. Kuva Riina Nurmio

Derby Silk Mill. Kuva Hanna Lommi

Museolle johtava katu Derbyn keskustassa. Kuva Elisa Lindell

Derbyn museot olivat maineensa veroiset. Heidän lähestymistapansa kaikkeen toimintaan on yleisöä mukaan ottava ja yhteisölähtöinen. Ensimmäisenä päivänä pääsimme keskustelujen avulla tutustumaan museoiden organisaation rakenteisiin ja strategiaan, jota läpäisee kaiken museon toiminnan ja suunnittelun.  Tapasimme yleisötyön, kuratoinnin ja kokoelmien intendentit.  Saimme  kuvan siitä mistä museoiden talous rakentuu ja miten se on muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana, johtuen julkisen rahoituksen leikkauksista. Museoiden toiminta onkin tämän vuoksi muuttunut aiempaa yritysmäisemmäksi ja he ovat muun muassa perustaneet kahvilan museon yhteyteen ja vuokraavat tilojaan esimerkiksi juhlakäyttöön. Pääsimme lisäksi tutustumaan museon tiloihin ja suunnittelimme tarkemman aikataulun tuleville päiville.  Esittelimme myös Lappeenrannan museoita ja omia työnkuviamme Derbyn työntekijöille.  

Derbyn museo kerää varoja tarjoamalla yleisölle mahdollisuuden ostaa linnun, joka sijoitetaan museon portaikkoon vuodeksi yhdellä maksulla. Kuva Riina Nurmio

Sympatiapisteet Mr Foxille, joka on ollut yleisön suuren kiinnostuksen kohteena ja saanut vaurion häntäänsä. Kuva Riina Nurmio

Museon Nature Gallery on uusittu pari vuotta sitten yhteistyössä vapaaehtoisten kanssa. Kuva Riina Nurmio

Arkeologian näyttely odottaa vielä uusimistaan. Kuva Riina Nurmio

Toisena päivänä tutustuimme muun muassa museon taidekokoelmaan ja sen säilytystiloihin. Museoilla on laajin yhtenäinen Derbystä lähtöisin olevan taidemaalarin Joseph Wrightin kokoelma, joka on yksi museon vetonauloista. Keskustelimme myös muun muassa vapaaehtoistoiminnasta, joka on hyvin edistyksellistä Derbyn museoissa. Museolle on esimerkiksi palkattu erillinen vapaaehtoisten koordinaattori, joka vastaa vapaaehtoisten rekrytoinnista, ohjauksesta, työviihtyvyydestä sekä sen mielekkyydestä. Museot pyrkivät koordinoimaan vapaehtoisiaan vapaaehtoislähtöisesti etsien mahdollisuuksien mukaan töitä, jotka olisivat motivoivia ja molemmin puoleisesti hyödyttäviä. Museoiden vapaaehtoiset koostuvat hyvin erilaisista ja eri elämäntilanteissa olevista ihmisistä. Vapaaehtoisissa on niin opiskelijoita, eläkeläisiä kuin työelämässä olevia. Alueen isoimmat yritykset ovat sosiaalisen sitouttamisen ohjelmalla mukana alueen elävöittämisessä. Derbyn museolla on esimerkiksi paljon vapaaehtoisia Rolls Roycen työntekijöissä, jotka työnantajan ohjaamina osallistuvat kahden viikon työpanoksella museon toimintaan. Tämä mahdollistaa museolle erittäin osaavien ammattilaisten käytön museon markkinoinnissa.  Yleisesti ottaen havaitsimme myös, että Britannian museot käyttävät paljon vapaaehtoisia erilaisiin töihin, joista esimerkkeinä esineiden käsittely, näyttelyiden kuratointi ja opetustoiminta.

Amanuenssi Riina Nurmio tutustuu Joseph Wrightin teoksiin. Kuva Elisa Lindell

Kolmantena päivänä pääsimme käsiksi varsinaiseen konkreettisen työn seurantaan. Tutustuimme lähemmin uusimman näyttelyn syntyprosessiin ja pääsimme itse osallistumaan myös sen rakentamiseen. Näyttely oli edelleen osittain rakentumassa vaikka onkin jo auki yleisölle. Tällainen avoin työskentelytapa on osa museon uutta osallistavaa strategiaa, jonka avulla museoon haetaan yhä suuremmalla skaalalla uusia kävijöitä.  Päivän aikana pääsimme myös keskustelemaan museoiden vapaaehtoisten kanssa, jotka työn lomassa kertoivat meille omista kokemuksistaan vapaaehtoisena. Monet työskentelivät näyttelyn fasilitaattoreina muutaman kerran viikossa esimerkiksi aamu- tai iltapäivän ajan. He kertoivat saavansa vapaaehtoistoiminnasta sisältöä elämäänsä, uusia ystäviä ja he myös oppivat sen kautta koko ajan. Uusin näyttely on nimeltään World Cultures Gallery ja sen rakentaminen aloitettiin hakemalla asiakkailta Twitterin avulla vastaus kysymykseen: Mitä kolmea asiaa kaikki ihmiset ympäri maailman kokevat? Vastauksia saatiin sadoittain ja niiden pohjalta nostettiin sanoja, joiden ympärille näyttelyä ja sen ilmettä alettiin rakentaa.

Amanuenssit Riina Nurmio ja Hanna Lommi valitsemassa näyttelyesineitä. Kuva Elisa Lindell

Näyttelyn keskeneräisyyden annetaan näkyä kävijöille hauskalla tavalla. Kuva Elisa Lindell

Yleiskuva World Cultures Galleriasta. Kuva Riina Nurmio

Näyttelyä on mahdollista katsoa myös toisen silmin. Kuva Hanna Lommi

Myöhemmin viikolla suuntasimme Birmingham Museum and Art Galleryyn, jossa meillä oli tapaaminen museon kuraattorin kanssa. Hän esitteli meille Birminghamin historiasta kertovaa näyttelyä ja siihen liittyvää dekolonisaatio-projektia, joka oli toteutettu yhteistyössä eri etnisistä taustoista olevien vapaaehtoisten kanssa. Heidän projektinsa sisälsi näyttelytekstien uudelleen tulkintaa kunkin omasta etnisestä näkökulmasta tarkastellen. Tutustuimme myös Faith in Birmingham -näyttelyyn, joka oli rakennettu eri uskontokuntien avulla.  Näyttely oli tehty yhteisvoimin yhteisöjen kanssa niin, että siinä tärkeintä oli ihmisten oma ääni ja kokemus uskostaan eikä museon kuraattoreiden tai uskonnollisten johtajien näkemys.

Birminghamin historiasta kertovaan näyttelyyn on sijoitettu myös toisenlaisia tulkintoja näyttelyn teemoista. Kuva Elisa Lindell

Yleiskuva Faith in Birmingham -näyttelystä. Kuva Elisa Lindell

Tätäkin näyttelyä on tehty yhdessä birminghamin asukkaiden kanssa. Kuva Riina Nurmio

Birminghamin museon taidekokoelmaa oli osittain esillä pyöreässä keskushallissa. Kuva Elisa Lindell

Manchester Museumiin tutustuimme kahden heidän yleisötyön kuraattorinsa opastuksella. He kertoivat meille muun muassa museon perheohjelmasta sekä vapaaehtoisten sitouttamisesta.

Kuva Elisa Lindell

Manchesterin museon näyttelyhallin avoin keskitila. Kuva Riina Nurmio

Vähän erilainen dioraama Manchesterissä. Kuva Riina Nurmio

Manchesterin museossa esiteltiin sekä menneitä että nykyisiä eläinlajeja. Kuvat Riina Nurmio


Museossa oli esillä hurja määrä luonnontieteellisiä näytteitä. Kuva Elisa Lindell

Matkamme viimeisenä päivänä tutustuimme omin päin Liverpoolin museotarjontaan käyden Museum of Liverpoolissa sekä Merseyside Maritime Museumissa Yoko Onosta ja John Lennonista sekä Titanicista kertovissa näyttelyissä. Näihin tutustuimme ilman opastusta tai museoiden henkilökunnan johdatusta mielessämme viikon aikana oppimamme englantilaisten museoiden yleisötyöstä.

Museum of Liverpool. Kuva Elisa Lindell

Merseyside Maritime Museum Liverpoolissa. Kuva Riina Nurmio

Kaiken kaikkiaan voimme sanoa matkan Iso-Britanniaan olleen erittäin opettavainen ja ajatuksia herättävä. Oppimaamme on hyvä tulevaisuudessa soveltaa oman museomme toimintaan.
Myös teetä sai nauttia useita kertoja päivässä.
Kirjoittajat ja matkalaiset ovat Hanna Lommi, Elisa Lindell ja Riina Nurmio.

Kuva Riina Nurmio


LAPPEENRANNAN MUSEOIDEN FINNA-KUULUMISIA Arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteinen aineistopalvelu täyttää tänä vuonna viisi vuotta, ...