perjantai 15. helmikuuta 2019

Muistelmia kokoelmatyöstä

Eira työssään. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

Syksyllä 2018 julkaisimme ensimmäisen osan pitkäaikaisten työntekijöidemme Eiran ja Ullan muistelmia työuran varrelta. Jatkamme muisteloiden parissa ja tällä kertaa Eira muistelee kokoelmien ja kokoelmatyön muuttumista ja kehitystä.

Eiran aloittaessa työt museolla vuonna 1975 kaikki museon toiminnat olivat keskittyneet Etelä-Karjalan museolle, siellä sijaitsivat niin näyttely-, kokoelma- kuin työtilatkin. Näyttelynvaihtoon ja kokoelmatyöhön liittyvät toimet tehtiin laboratoriossa, ja siellä oli tuolloin muun muassa höyläpenkki teknisiä töitä varten. Nykyisin runsaassa käytössä oleva pesupöytä hankittiin 1980-luvun puolivälin tienoilla, sen jälkeen kun taidemuseon nykyiset tilat olivat valmistuneet ja näyttelynrakennukseen liittyvät tekniset työt keskittyivät sinne. Laboratoriossa oli myös vetokaappi, joka oli alkuvuosina kovassa käytössä. Tuolloin laboratoriossa oli vielä runsaasti museon tulipalossa vaurioituneita esineitä ja esineiden osia, joita käytiin läpi. Etenkin rautaesineitä oli runsaasti, ne puhdistettiin elektrolyysissä ja lakattiin. Esineestä etsittiin aiempi, Lappeenrannan museon tai Käkisalmen museon numero, tämän perusteella tiedot aiemmista kortistoista ja sen jälkeen luetteloitiin esine uudelleen Etelä-Karjalan museon kokoelmaan. Vanhat esinenumerot oli usein kirjoitettu nahkapalalle, joka oli rautalangalla kiinni esineessä. Tulipalossa osa näistä numeroinneista oli säilynyt ja osa tuhoutunut, joten kaikkia esineitä ei pystytty vanhoista kortistoista tunnistamaan. Lisäksi Lappeenrannan museon aikaiset esinekortit olivat tiedoiltaan melko suppeat, useinkaan kortissa ei ollut muuta tietoa kuin esineen nimi ja kenties lahjoittaja. Kuvailutietoja, mittoja tms. ei oltu kirjattu. Näin ollen esineiden tunnistaminen oli usein hankalaa. Jos oli vaikkapa kaksi valkoista rautasänkyä, ei millään voinut tietää, kumpi oli kumpi.



Esineiden luettelointityö tehtiin käsin, ensin lehtiöön ja sitten kirjoituskoneella pahvikorteille. Eiralla oli alkuun ”nakuteltava” Triumph, ja kirjoitusvirheen sattuessa piti tietenkin aloittaa kortin teko uudelleen alusta.  Ensimmäiset tietokoneet 1980-luvulla herättivät alkuun vastusta, myös Eiran itsensä taholta, ja muun muassa eläkeikää lähestyvä työntekijä ei suostunut enää koneen käyttöä opettelemaan. Koneet kuitenkin tulivat jäädäkseen ja ensimmäinen kokoelmahallintajärjestelmä Antikvaria otettiin käyttöön 1990-luvun puolivälin tienoilla. Alkuaikoina luettelointityö tehtiin vielä myös pahvikorteille, kunnes todettiin tämän olevan turhaa – ehkä tietojen säilymiseen ”koneella” ei alkuun suhtauduttu täysin luottavaisella mielellä. Aika ajoi Antikvariankin ohi, ja haastattelua tehdessä oltiin jo aloitettu selvitystyö jälleen uuteen järjestelmään siirtymisestä.
Esineiden säilytyspaikkatiedoista pidettiin erillistä paikkakirjaa, johon oli kirjattu esineen luettelointinumero, nimi ja sijaintipaikka. Esinettä siirrettäessä paikkatieto sitten aina kumitettiin pois ja kirjoitettiin uusi tilalle. Nykyisin paikkatiedot (eli onko esine näyttelyssä, säilytystilassa, lainassa jne.) kirjataan suoraan kokoelmahallintajärjestelmään.


Vanhoja paikkakirjoja ja esinekortteja. Kuva Noora Niemi


Ennen digiaikaa esineiden valokuvauskin oli huomattavasti monimutkaisempaa. Museolla ei ollut käytössä omaa kameraa, vaan esinekuvausta varten tilattiin aina paikalle valokuvaaja. Tämä kuvasi tietyn esineryhmän, kuvat kehitettiin ja liimattiin pahvikorteille. Kuvausprojekti ei tietenkään ollut mitään halpaa lystiä, ja vain murto-osasta kokoelmassa olevista esineistä oli kuva olemassa luettelointikortin yhteydessä. Digikameroiden myötä alettiin esineistä ottaa jo luetteloinnin yhteydessä tunnistekuva, ja nykyisin esinekuvaus kuuluu perustyöhön. Tämä helpottaa luettelointityötä huomattavasti myös siinä mielessä, ettei esinettä tarvitse sanallisesti kuvailla niin tarkasti.



Tunnistekuvat vuodelta 2004 ja 2018, kehitystä tapahtunut tässäkin.





Kokoelmat ovat kasvaneet vuosikymmenten saatossa ja uusia kokoelmia on perustettu lähes kaikilla vuosikymmenillä. Eiran aloittaessa olemassa oli Etelä-Karjalan museon kokoelma, joka pohjautui aiempiin Lappeenrannan museon ja Käkisalmen museon kokoelmiin. Tuolloin kokoelma sisälsi myös kaikki taideteokset. 1970-luvun loppupuolella Wiipuri-museon säätiö päätti perustaa Wiipuri-museon, joka vaalisi rajan taakse jääneen Viipurin muistoa. Museon sijaintipaikaksi valikoitui Lappeenranta. Esineistöä uuteen kokoelmaan lahjoitettiin alussa todella suuret määrät ja lisätyövoimaa palkattiin esineistön läpikäyntiin ja luettelointiin. Museoon saatiin myös Viipurin pienoismalli, joka rakentui paikalle pala palalta. Jokaisen uuden palan saapuminen oli tapaus ja synnytti kiinnostusta myös lehdistössä. Wiipuri-kokoelman karttuminen väheni pikkuhiljaa ja nykyisin kokoelmaan ei enää liitetä uusia esineitä.
Myös Ratsuväkimuseo perustettiin 1970-luvulla ja sen yhteydessä esineistöä tuli myöskin runsaasti, ei kuitenkaan läheskään niin paljon kuin Wiipuri-museon kokoelmaan. Ratsuväkimuseon kokoelmaa kartutetaan edelleen, mutta siihen liittyviä lahjoituksia tulee suhteellisen harvoin.

Käsityömuseo perustettiin 1980-luvun alussa Kimpiseen, Laura Korpikaivo-Tammisen asuintalon naapuriin. Käsityömuseossa oli oma henkilökuntansa, mutta näyttelynvaihtojen yhteydessä Eira ja museomestari pyydettiin usein apuun. Käsityömuseon toiminta päättyi 2000-luvun alussa ja 2000-luvun puolivälissä sekä kokoelmat että asuinkiinteistön irtaimisto siirrettiin museon säilytystiloihin.
1980-luvulla myös Wolkoffin talo irtaimistoineen siirtyi museon hallintaan ja se työllisti melko lailla. Alkuun talo tyhjennettiin esineistöstä korjausta ja rakennustutkimusta varten ja esineitä varten saatiin useita eri säilytystiloja ympäri kaupunkia. Kaikki talon tekstiilit vietiin Lauritsalaan pesulatiloihin, ja yhden talvikauden ajan Eira ja toinen museon työntekijä kävivät niitä siellä läpi. Talon avautuminen museona viivästyi siellä tapahtuneen tulipalon vuoksi, kaikeksi onneksi irtaimistoa ei ollut vielä kuskattu sisään. Talossa olevien esineiden luettelointiin palkattiin ulkopuolinen henkilö ja hän hoiti työnsä hyvin antaumuksella – jokainen pieninkin esine on tarkasti numeroitu ja luetteloitu.


 Leena Räty, Eira Räisänen ja Eeva-Kaisa Hakulinen tyhjentämässä Wolkoffin talon ullakkoa. Kuva: Elina Vuori.


Kokoelmat ovat karttuneet ja kasvaneet ja näin ollen myöskin säilytystilojen tarve on kasvanut. Alussa säilytystiloja oli ainoastaan Etelä-Karjalan museolla. Tilan alkaessa täyttyä äärimmilleen saatiin uutta säilytystilaa Kristiinankatu kahdeksasta, jossa nykyisin sijaitsee taidemuseo. Tila oli jaettu kahtia ja puolet siitä toimi teatterin varastona. Tänne saatiin sijoitettua suurempia esineitä ja Wiipuri-museon kokoelmia. Kun tilaa alettiin remontoida taidemuseoksi, oli muutto edessä. Säilytystiloja on ollut tämän lisäksi ympäri kaupunkia: väestönsuoja Opintiellä, huoneita Alakylän koululla, Hankkijan talolla, Lavolankadulla… Useampaan kertaan on myös esitetty ja toivottu säilytystiloja lähempää Linnoitusta, esim. Satamatieltä tai Rakuunamäeltä. Kokoelmia on vuosien myötä siirrelty paikasta toiseen, siirrellään tälläkin hetkellä ja edelleen samojen ongelmien parissa painiskellaan – säilytystilaa on aina liian vähän.


Viimeisiä viedään! Noora Niemi ja Helena Karvinen pakkaamassa kokoelmaesineitä ilmastointiremontin alta. Kuva: Marjut Kasanen



Eira Räisästä haastatteli ja jutustelut tekstin muotoon saattoi museoassistentti Noora Niemi.

maanantai 4. helmikuuta 2019


Takaisin Viipuriin


Viimeisessä   Viipurin matkaa käsittelevässä jutussamme tutkija Anne Tahvainen esittelee Jalmari
Lankisen Viipuriin suunnittelemaa Maalaiskunnan taloa.


Arkkitehti Jalmari Lankinen suunnitteli 20-30-luvuilla Viipuriin n. 30 rakennusta. Osa niistä on säilynyt näihin päiviin. Eräs esimerkki aivan Viipurin keskustassa on vuonna 1932 valmistunut Maalaiskunnan talo nykyisen Severnaja Ulitsan varrella. Punaisenlähteentorin laidalle rakennus kohosi Viipurin maalaiskunnan toimitaloksi, mutta tämän ohella siellä toimi mm. maaseurakunnan kirkkoherranvirasto, yksityissairaala sekä Arkkitehtitoimisto Jalmari A. Lankinen. Rakennuksen peruskiven lasku suoritettiin 29.6.1931 ja siinä yhteydessä perustuksiin sijoitettiin sinkkilaatikko, johon pantiin rakennuksen piirustukset, vanhan kunnantalon valokuva, talon rakennushankkeen vaiheita käsittävä selostus, kunnalliskertomuksia, rahanäytteet ja peruskiven laskemispäivänä ilmestyneet viipurilaiset sanomalehdet.

Maalaiskunnan talo. Kuvan on ottanut Jalmari Lankinen. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

perjantai 1. helmikuuta 2019


Takaisin Viipuriin 

Viipurin kaupungin kauniit rakennukset ovat vuosikymmenten saatossa nähneet paljon. Osa rakennuksista tuhoutui Viipurin pommituksissa, osa vasta neuvostoaikaan. Monia upeita kivirakennuksia on säilynyt myös vahingoittumattomana tai vai hieman kärsineivä läpi vuosikymmenten. Tämän jutun ovat kirjoittaneet  museoassistentti Mari Tams, rakennustutkija Sini Saarilahti ja museoassistentti Sari Piiroinen.


Hackmanin talo postikortissa

Hackmanintalo, Piispankatu 14


Hackmanintalo on yksi kauneimmista Viipurin taloista. Sen valmistui vuonna 1908 arkkitehtien Uno Ullbergin ja Axel Gyldenin suunnitelman mukaan Hackmanin perheen asuin-, ja liikepalatsiksi. Ullbergin ja Gyldenin kollegojen mielestä pääkonttorin ulkoasu oli ”vankka muttei raskas”.

Palatsin rakennutti Wilhelm Hackman (kauppaneuvos ja maapäivävaltuutettu, Viipurin kaikkien aikojen merkittävimpiä teollisuusjohtajia). Viipurilaiset kutsuivat taloa graniittilinnaksi. Talon fasadi on päällystetty graniittien eri lajeilla, koriste-eläimillä sekä lintukuvioisella ornamenteillä.

Talon ylelliset sisätilat olivat marmoria ja tammea. Yläkerta varattiin johtaja Wilhelm Hackmanille ja hänen perheelleen. Kommunismin aikana pääkonttorista tuli asuintalo, 1990-luvun alussa se siirtyi yksityisten sijoittajien käsiin.

Hackmanien suvun tarina alkoi, kun vuonna 1790 Johan Friedrich Hackman saapui Viipuriin Bremenistä. Hän sai oikeudet perustaa kauppahuoneen Viipuriin ja myöhemmin hänellä oli myös puutavarayritys, saha, mylly ja tiilitehdas.

Wilhelm Hackmanin kaudella sahatoiminta jatkui, oli myös hienotaontaa ja siirtomaatavarakauppaa. Aterimien valmistus aloitettiin 1870, mukaan tulivat myös kahvipannut ja muut keittiötarvikkeet. Hackman on nykyisin Fiskars Groupin tuotemerkki, joka on edelleen pohjoismainen aterinasiantuntija.

Satamien kautta kulkeva rahti oli elintärkeää kauppahuoneille ja teollisuusyrityksille. Viipurissa oli Suomen suurin ulkomaankauppasatama. Kauppahuone Hackman ei ollut kiinnostunut vain sahoista ja puutavarasta. Se harjoitti myös kahvin, suolan ja sillin tuontikauppaa, samoin raakasokerin ostoa Helsingin Töölön sokeritehtaalle. Myös viinejä tuotiin pienissä määrin.

Yksityishenkilöinä Viipurin suuret liikemiehet tukivat taidetta ostamalla sitä sekä rahoittamalla nuorten taiteilijoiden opintoja ja opintomatkoja. Wilhelm Hackman maksoi mm. suuren osan taidemaalari Juho Rissasen oleskelusta Ranskassa v. 1911-1912 ja tilasi sitten Rissaselta Hackmanin taloa varten uusklassisen maalauksen ”Nuorten neitojen sunnuntainen vierailu”.

Luonnos Juho Rissasen maalauksesta " Nuorten neitojen sunnuntainen vierailu".Kuva: Lappeenrannan museot


W. Hackman tuki myös musiikkia ja lainasi Jean Sibeliukselle merkittäviä rahasummia tämän oleskellessa Saksassa ja Italiassa. Wilhelm Hackman oli vaikuttaja monilla yhteiskuntaelämän aloilla, hän oli teollisuusmies, johtava kunnallismies Viipurissa ja valtiopäiväedustaja. Hänen panoksensa oli usein ratkaiseva taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia toteuttaessa, hänet tunnettiin hyväntekijänä ja taiteen suosijana. W. Hackman oli aikanaan epätavallisen halukas ymmärtämään työläisten toivomuksia ja halukas parantamaan heidän olojaan.


Keskiaikainen kauppiaantalo, Karjaportinkatu 7

Viipurin vanhankaupungin alueen katuverkko oli peräisin 1600-luvulta, vanhimpien rakennusten historia ulottuu keskiajalle saakka.

Kauppiaantalo on piharakennus 1600-luvulta, keskiaikaisperäiseksi oletettu rakennus. Talo on restauroitu Neuvostoaikana, nykyinen ulkoasu on syntynyt 1979 valmistuneen restauroinnin yhteydessä.

Keskiaikainen kauppiaantalo. Kuva: Lappeenrannan museot

Valittu linja on lähellä tyylihistoriallista restaurointia, rakennukselle on haettu varsin rohkeasti tietylle aikakaudelle tyypilliseksi oletettua ilmettä, kaiketi varsin vilkkaan mielikuvituksen avustamana.

Keskiaikainen Viipuri oli monikansallinen kaupunki, suomalaisia, karjalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia ja hollantilaisia, venäläisiä. Heidän hallussaan oli Keski-Eurooppaan suuntautunut kaupankäynti. Yleisimpiä tuontiartikkeleja kankaat, suola, mausteet, vientituotteista turkikset, terva ja kala.


Ent. Piispantalo, Piispankatu 9, Podgornaja ulitsa 9

Kolmikerroksisien rakennuksen alin osa kuuluu taloon, joka vuodesta 1647 lähtien oli muun muassa Viipurin Piispan käytössä. Rakennus on ilmeisesti ajalta ennen 1640–1650 tehtyä katuverkkojen uudistamista, mikä selittää rakennuksen vinon sijainnin tielinjaan nähden. Rakennus on palanut useita kertoja ja vuonna 1887 sen siirryttyä uudelle omistajalle konsuli Ludvig Paciukselle se uudistettiin täysin.  Holvattu pohjakerros jätettiin paikalleen ja sen päälle rakennettiin kaksi uutta kerrosta. Nykyinen ulkoasu perustuu arkkitehti Waldemar Backmanssonin vuonna 1887 laatimiin korotus- ja laajennuspiirustuksiin.

Rakennuksessa toimii nykyään hotelli. Kuva: Sini Saarilahti

Rakennuksen 1600-luvun osia.Kuva: Sini Saarilahti

Tontilla sijaitsi 1600-luvulla rakennettu pormestari Johan Cröellin talo, joka vaurioitui toisessa maailmansodassa ja purettiin neuvostoaikana. Nykyinen, vuonna 1997 valmistunut rakennus on arkkitehti Sergei Aleksejevin suunnittelema ja se noudattelee ulkoasultaan vanhaa pormestarin taloa. Talon alla on vielä säilynyt osia alkuperäisestä kellarista.

Cröellin taloa ja retkeläisiä sateenvarjoineen. Kuva: Jaana Kiero

Kellotorni, Linnankatu 5


Kellotornin vieressä on Vanhan tuomiokirkon rauniot.  Tarina kertoo kirkon vieressä olevan Mikael Agricolan hauta.  Kellotornin tutut lyönnit ovat olleet osa Viipurin äänimaisemaa. Sen tutut lyönnit saatiin kuulumaan myös jatkosodan aikana, pian Viipurin takaisinvaltauksen ja elpymisen merkiksi.



Kellotornin historia alkaa jo 1400- luvulla. Nykyisen muotonsa se on saanut 1700-luvulta. Tornin rakentaminen on ollut kolmivaiheinen.

Ensimmäinen vaihe:

1400 -luvulla rakennetun ja 1500-luvulla Tuomiokirkon kaupunkikirkon kellotornina toiminut kello torni on pohjamuodoltaan neliskulmainen ja sen valmistusmateriaali on harmaakivi.  Siinä on yläosan aukkojen katteena satulakate.

Toinen vaihe:

Rakennus paloin 1600-luvun loppupuolella, jonka jälkeen se rakennettiin uudelleen. Nelikulmaisen kiviosan jatkeeksi muurattiin tiilikatteine, kahdeksankulmainen, kaariaukoin varustettu korotusosa, johon sijoitettiin aikaa osoittava kello. Tornin katteena oli suippopäinen telttakatto.  Toiselle korottamiselle oli syynä kaupunkipalot ja torni toimi myös palotornina.



Kolmas vaihe:

 Vuonna 1796 aikaisemman kiviosan jatkeeksi rakennettiin tornia kiertävä parveke sekä tila kaupungin kellolle, joka näkyi nyt entistä kauemmas.  Suunnitelmat teki silloinen kuvermentinarkkitehti Johann Brockman(?). Ylimmän osan muodosti neljään suuntaan avoin kaariaukkoinen tasanne metallisine soittokelloineen, sekä päätteenä kupukatto. Alkuaan puiset kellotaulut korvattiin 1800-luvulla rantatauluilla ja kupariset numerot saivat lehtikultauksen.
Lappeenrannan museoiden väkeä Kellotornin juurella kesällä 2018. Kuva: Lappeenrannan museot


Raatitorni


Raatitorni sijaitsee Luostarinkadun reunassa, matalien kivirakennusten välissä - katunäkymää hallitsevana mustine barokkipäätyineen. Kaupungin kattojen yläpuolelle kohoava Raatitorni on ainoa jäänne keskiaikaisen kaupunkimuurin tornista. Muurin kymmenestä puolustustornista oli tämän tornin ylläpito kuulunut kaupungin raadille. 1500-luvulla laajennuksen myötä raatitornia käsittänyt osa jäi välimuuriksi. Käyttötarkoitus muuttui 1650 – luvulla. Siitä on tehty kirkonkellon torni, jonka alaosaksi oli jäänyt alkuperäistä neliönmuotoista paksuseinäistä harmaakiviosaa yhdentoista metrin korkeudelta. Sortuneen yläosan tilalle oli muurattu kahdeksan kulmainen kaikkiin suuntiin kaariaukkoinen jatko-osa kirkon kelloa varten.


Raatitorni Viipurissa kesällä 2018. Kuva: Lappeenrannan museot


Oman kellotornin oli näin saanut Munkkitornin laidalla sijainnut entinen luostarikirkko, jonka 1600-luvun alussa oli kunnostettu luostarilliseksi kirkoksi. Tornin korkea suippopäätyinen katto oli 1700- luvulla kaupunkipalojen jälkeen uudelleen rakennettu. Samoihin aikoihin oli välimuuri muilta osiltaan purettu pois.



Viimeksi raatitorni toimi Viipurin maaseurakunnan kirkon kellotornina. Talvisodan tuhot kohtasivat sekä kirkkoa, että raatitornia, jonka kattorakenteet paloivat talvisodan viimeisenä päivänä.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Takaisin Viipuriin


Vanhan tuomiokirkon ja Luostarin kadun kaupunkitalot esittelee tässä jutussa tutkija Sinikka Myyrä. 

Vanha tuomiokirkko


Viipurin keskiaikainen kaupunginkirkko, myöhemmin tuomiokirkko, rakennettiin vuosien 1435–1445 aikana katolisen seurakunnan Autuaan Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin kirkoksi. Keskeinen sijainti kaupungissa oli valittu niin, että kirkosta oli suora näköyhteys Viipurin linnaan. Ennen tämän kivikirkon rakentamista samalla paikalla oli todennäköisesti ollut puukirkkoja, jotka oli menetetty tulipaloissa.

Kivikirkon keskiaikaista ulkomuotoa ei tarkalleen tiedetä, mutta oletettavasti kirkko oli Suomen upeimpia – ainoastaan Turun tuomiokirkko oli hienompi. Sisätiloissa oli monta alttaria ja pinnat tiettävästi koristeltu kalkkimaalauksilla. Erityistä olivat pilarit, jotka eivät olleet tavalliseen tapaan tiiltä, vaan päällekkäin muurattuja virolaisia kalkkikivilaattoja.

Uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla luterilaisen tuomiokirkon aseman saanut kirkko on muuttanut toistuvasti ulkomuotoaan ja tehtäväänsä aina toiseen maailmansotaan asti. Ensimmäisen kerran kirkko paloi jo 1470-luvulla kaupungin tulipalossa. Myöhemmin kirkko vaurioitui uudelleen tulipalossa 1600-luvulla, minkä jälkeen sitä uudistettiin nykyiseen kokoonsa. 1700-luvulla Viipuri siirtyi Ruotsilta Venäjälle, ja katolinen kirkko muutettiin ortodoksiseksi Vapahtajan Syntymän katedraaliksi. 1700–1800-luvun vaihteessa kirkon keskiaikainen asu, kuten korkea katto, muuttui kun käyttö vaihtui varastoksi ja viljamakasiiniksi. Varastokäytön jälkeen kirkko palautui vielä kirkolliseen käyttöön: hetkeksi uudelleen ortodoksikirkoksi ja vuonna 1918 luterilaiseksi varuskuntaa palvelevaksi kirkoksi. Viimeisen kerran kirkko tuhoutui talvisodan pommituksissa 18.2.1940, jolloin jäljelle jäivät vain ulkoseinät ja vieressä sijaitseva kellotorni. Viipurin takaisin valtauksen jälkeen kirkko oli tarkoitus rakentaa uudelleen, mitä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa Viipurin siirryttyä Neuvostoliitolle jatkosodassa. Kirkon alta on 1900- ja 2000-lukujen alussa etsitty myös piispa Mikael Agricolan hautaa, sillä tiettävästi Viipuriin haudatun Agricolan hautapaikaksi valittiin todennäköisesti juuri tuomiokirkko sen oltua kaupungin arvokkain sija.

Kirkon alkuperäinen esineistö säilyi kirkossa luultavasti vuoden 1628 kaupungin paloon asti, minkä jälkeen esineistöä uusittiin. Tuolloin kirkkoon saatiin muun muassa Saksassa 1200-luvulla valmistettu Sigfriduksen ehtoolliskalkki, joka oli Suomen hienoin keskiaikainen liturginen astia. Alun perin astia vietiin Ruotsin sotajoukkojen mukana Osnabrückin tuomiokirkosta kolmikymmenvuotisen sodan aikana, minkä jälkeen se kulkeutui Viipuriin. Nykyisin kalkki sijaitsee Porvoon tuomiokirkossa.

Nykyään vanhasta tuomiokirkosta voi nähdä enää kirkon raunioituneet seinät sekä vieressä olevan, kirkkoa myöhemmin rakennetun kellotornin. Hyvänä maamerkkinä toimiva kellotorni on säilynyt itse kirkkoa paremmin. Kellotorni valmistui nykyiseen korkeuteensa vaiheittain 1600–1700-lukujen aikana ja toimi 1800-luvulla myös palotornina. Kirkon vierellä on myös muistokivi osoittamassa kenttähautausmaan paikkaa, sillä vuonna 1942 paikalle haudattiin 108 kaatunutta suomalaissotilasta, joiden siunausta odottavat ruumiit paloivat kirkon mukana 1940. Kirkon vinottainen asettuminen ympäröiviin katuihin ja muuhun rakennuskantaan verrattuna muistuttaa, että kirkko on vanhempaa perua kuin muu ympäristö.

Vanhan tuomiokirkon sivusisäänkäynti. Kuva: Jalmari Lankinen 1939, Lappeenrannan museot.

 Vanhan tuomiokirkon raunioita sekä kellotorni vuonna 1944. Kuva: Jalmari Lankinen, Lappeenrannan museot. 

Vanha tuomiokirkko pommituksen jäljiltä kellotornista katsottuna. Kuva: Erkki Kartano 1941. Museovirasto, historian kuvakokoelma.

Vanhan tuomiokirkon kellotorni 28.6.2011. Kuva: Reija Eeva, Lappeenrannan museot


Luostarinkadun keskiaikaiset kaupunkitalot


Luostarinkadulla (nyk. Vyborgskaja ulitsa) sijaitsee kaksi oletettavasti keskiaikaista kivirakennusta, jotka on rakennettu ennen 1600-luvulla tehtyä katuverkon uudistamista. Molemmat keskiaikaisperäiset rakennukset saivat Muinaistieteellisen toimikunnan suojeluksen vuonna 1930 vahvistetussa asemakaavamuutoksessa.


Luostarinkatu 8 nykyinen ulkoasu jyrkkine kattoineen poikkeaa aikaisemmasta, koska rakennus on restauroitu vuonna 1978. Rakennuksen keskiaikaisesta ulkoasusta ei kuitenkaan ole tietoa. Pienikokoinen rakennus erottuu ympäristöstään hyvin, sillä se sijaitsee väljällä tontillaan viistosti nykyisiin katuihin nähden.


Keisarinkatu 8, myöh. Luostarinkatu 8 1970-luvun restaurointia edeltävässä asussaan. Verkkopalvelu Finnasta löytyneen Lahden museoiden kuvan oheistiedoissa mainitaan rakennuksen olleen ”killan kirkko”, joka olisi toiminut aikoinaan ammattikunnan kokoushuoneena ja paikkakunnan ensimmäisenä kouluna. Kuva: Juho Vikstedt 1918–1922, Lahden kaupunginmuseo.



Luostarinkatu 10 sisäpihan rakennus, ”kiltatupa”, sijaitsee Jalmari Lankisen vuonna 1930 suunnitteleman Viipurin satamatyömieskunnan rakennuksen sisäpihalla. Rakennusta on keskiajalla käytetty oletettavasti kiltatupana, joskin siitä löytyy maininta myös mahdollisena raatihuoneena. Tämä saattaa olla Viipurin vanhin säilynyt rakennus. Nykyisin rakennus jää aidan taakse kadulta lähes näkymättömiin. 

Ylä ja alapuolen kuvat: Luostarinkatu 10 keskiaikainen rakennus satamatyömieskunnan rakennuksen sisäpihalla. Kuvat: Jalmari Lankinen 1938–1939, Lappeenrannan museot.





Luostarinkatu 10 ennen satamatyömieskunnan rakennuksen valmistumista. Kuva vuosilta 1900–1929, Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Kustannusosakeyhtiö Otavan kokoelma.


perjantai 4. tammikuuta 2019

Takaisin Viipuriin


Weckroothin taloa meille  tunnelmallisesti esitteli kesällä 2018 museoassistentti Tuija Parjanen-Saborit.


Lempi Jääskeläinen ja Weckroothin talo


Talvipimeillä kiinnostuin Weckroothin talosta. Eikä aikaakaan, kun olin tilannut antikvariaatista Lempi Jääskeläisen kirjan Weckroothin talo.  Ei riittänyt, että olin lainannut sen kirjastosta. Halusin oman kappaleen palatakseni tunnelmiin uudestaan ja uudestaan.

Ilokseni henkilökunnan kesämatka kesällä 2018 suuntasi Viipuriin ja sain kovin mieleisen tehtävän;  lyhyen esittelyn Weckroothin talosta. Poimin pikaisesti tietoa sieltä täältä. Mutta sen sijaan, että olisin kirjoittanut jo kirjoitettua, halusinkin jakaa ihanien työkavereideni kanssa fiilikset, jotka jo kirjaa lukiessani tunsin. Kaatosade sopi hyvin tunnelmaan. Paperit valuttivat  musteensa mukulakiville. Juuri tällaiseksi kuvittelin sään olleen kirjan alkusivuillakin. 


Ylpeä kauppias Juhana Weckrooth katselee kahta laivaansa. Prikiin Sankt Annaan lastataan talia ja merirasvaa ja fregattiin tervatynnyreitä ja lankkuja. Matka Lyypekkiin alkaa pian. Syysmyrskyä uumoillaan ja on kiire päästä alta lähtemään.
Voit kuulla laivamiesten puhetta: ruotsia, saksaa, venäjää. Tynnyrit kolisevat ja laivojen kellot kilkattavat lähdön merkiksi. Kapteeni Gottlieb ja Juhana Weckrooth keskustelevat hiljaa. Huhutaan niskureista ja kauppias Juhana tekee selväksi,  ettei hän siedä palveluksessaan ainoatakaan kapinoijaa.
Viereiset kauppiaat sulkevat ikkunaluukkuja illan hämärtyessä. Juhana Weckrooth lähtee kohti komeaa kotitaloaan. Raatitorin laidalla hän nojaa raskain mielin puuhun. Katsoo samalla rautaista ristikkoporttia. Mieli on yhtä harmaa kuin syysilma. Talon ikkunasta loistaa valo. Raskaana oleva vaimo Katariina lienee odottamassa ja ompelemassa. Kauppias jaksaa yhä toivoa ihmettä. Viisi tytärtä heille on siunattu, mutta poikaa ei vieläkään.  Aina tyttären tultua maailmaan, Juhana huokaisi ”Leider”
Weckroothin talo kesällä 2018. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

Juhanan toive täyttyi lopultakin ja Filip Weckrooth jatkoi isänsä jalanjäljillä. Lempi Jääskeläinen tuo romaanissaan suvun henkilöt eläviksi .Perheen sisäiset ja ulkoiset suhteet  kietoutuvat värikkääksi tarinaksi. Voisipa Weckroothin talon seinät puhua!

On myös kerrottu, että Filip ei ollutkaan ainoa poika, vaan häntä edelsi Johan Weckrooth nuorempi, joka peri kiinteistön isältään Juhanalta. Johan sai  vieraakseen keisarinna Katariina II:n, joka piipahti talossa matkallaan Imatralle 1772. Johan kuoli 1773, jonka jälkeen talon peri Philip.


Weckroothin talon rakennutti  1650-luvulla liikemies Antoni Borchardt. Talo oli alun perin kaksikerroksinen ja nykyinen talo on pinta-alaltaan huomattavasti suurempi.

Weckroothit olivat 1700-luvulla Viipurin merkittävimpiä kauppiaita. Juhana nosti kauppansa loistoon,  kun taas poikansa Filip ajautui konkurssiin 1780-luvulla. Kiinteistö toimi sen jälkeen mm. tullikamarina.  Talosta tehtiin 1800-luvulla hotelli Hotel de Vibourg. 1900-luvulla Weckroothin talossa toimi hotelli Mellblom.

Sotien aikana talo oli vahingoittanut ja sitä korjattiin  vasta 1980-luvulla. Autionakin se oli pitkään, Lopulta 2000-luvulla sitä korjattiin lisää ja siihen remontoitiin hulppeita asuntoja.

Taloon liitetään vieläkin tarinoita mm. Viipurin opastuksilla.  Kerrotaan, että ennen Katariina II:n vierailua talon seinät pestiin ranskanleivällä  ja lattiat valkoviinillä. Liinavaatteet lähetettiin Pariisiin pestäviksi, koska apulaiset eivät uskaltaneet ottaa vastuuta niin arvok

Weckroothin talo mereltä päin kuvattuna.Kuva: Etelä-Karjalan museo.
kaista hienoista materiaaleista tehdyistä liinavaatteista.  On myös puhuttu, että Weckroothin talon kellarista olisi johtanut maanalainen tunneli Viipurin linnaan.

Etelä- Karjalan museon perusnäyttelyssä esitellään yhtenä osana Weckroothin suvun esineistöä ja Lempi Jääskeläisen tuotantoa.

Esillä on mm. Juhanan ja Katariinan tyttären Margareta Dorothean peili, myötäjäislahja vuodelta 1750. Dorothea avioitui kauppias Ladon kanssa. Peili on siirtynyt 1939 Lempi Jääskeläiselle peilin  ensiksi perineeltä Louise von Grundelliltä. Lempi on saanut lahjaksi myös silhuetit Filipistä ja vaimostaan.

Linnankatu on aikoinaan ollut Katariinankatu ja sopii hyvin nimeltään historian puolesta. Olihan siellä Katariina II:n vierailu  ja onhan Weckrootheillakin ollut ennen Juhanan vaimoa Katariinaa  talon rouvana Katariina -  Kätchen rouva.

Lempi Jääskeläinen kuvaili teoksessaan Weckroothin talonrouvan paikkaa haastavaksi. Ennen talonrouvana oloa naiset ”olivat ja hengittivät” – elivät elämää. Weckroothien maine velvoitti kokonaan toisenlaiseen rooliin. Ja elämään astui myös yksinäisyyttä.




Takaisin Viipuriin


Tähän juttuun on materiaalia kerännyt ja rakennuksia kuvannut kokoelmapuolen Jaana Kiero. 


Raatihuone


Raatihuoneen tai toiselta nimeltään Katedraalinaukion keskellä sijaitsee Viipurin ortodoksisen hiippakunnan entinen pääkirkko Kristuksen kirkastumisen katedraali, joka tunnetaan myös Preobrašenskin katedraalin nimellä. Kirkko rakennettiin Katariina II:n määräyksestä, jonka hän antoi vieraillessaan Viipurissa 1783. Kirkon suunnitteli arkkitehti Nikolai A. Lvovin. Kirkko rakennettiin tiilestä 1787-1789. Rakennustöitä valvoi Viipurin kuvernementin arkkitehti Johann Brockmann.

Aluksi kirkkoon liittyviä rakennuksia oli kaksi. Perimmäinen pyöreä, kupolin kattama rakennus oli kirkkosali ja kirkkosalin etupuolella oli erillinen neliömäinen kellotorni. Rakennukset yhdistettiin pitkällä kirkkolaivalla arkkitehti Johann Brockmannin laatimien suunnitelmien mukaan vuonna 1817. Vuosina 1862-1866 kirkossa tehtiin suuria muutos- ja korjaustöitä, jolloin mm. pääsisäänkäynnin molemmille puolille rakennettiin puolipylväistö päätyineen. Kirkon ympärille rakennettiin myös valurautainen aita. Vuonna 1889 rakennus sai nykyisen ulkomuotonsa, kun pääsisäänkäynnin molemmille puolille rakennettiin kaksikerroksiset lisärakennukset. Muutosten jälkeen kirkko vihittiin uudelleen 15.10.1889.

Kristuksen kirjastumisen katedraali kesällä 2018.Kuva: Etelä-Karjalan museo. 

Kirkko selvisi hyvin talvisodasta toisin kuin muut Viipurin kirkot. Moskovan rauhassa kirkko siirtyi Viipurin mukana Neuvostoliitolle. Suurin osa kirkon esineistöstä evakuoitiin ennen kirkon luovuttamista, mm. 238 erilaista tekstiiliä. Jatkosodassa Suomi valloitti Viipurin takaisin ja tuolloin saatiin todeta irtaimiston kadonneen. Kirkosta löytyneet ikonit siirrettiin väliaikaisesti Sorvalin kirkkoon. Katedraalia kunnostettiin jälleen vuosina 1942-1943, mutta 1944 kirkko jäi jälleen Neuvostoliitolle.

Sotien jälkeen evakuoidut ikonit on lahjoitettu eri suomalaisten seurakuntien käyttöön mm. Ouluun, Lahteen, Jyväskylään, Helsinkiin ja Kajaaniin. Kaikkein vanhimmat ikonit päätyivät ortodoksiseen kirkkomuseoon. Evakuoituja kirkkotekstiileitä on lahjoitettu supistuneen Suomen alueen seurakunnille. Vihdoin 1970-luvun lopulla kirkko palautettiin alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Viipurin kaupungintalo (uusi Raatihuone)

Raatihuone valmistui vuonna 1797, korvaten 1600-luvulla rakennetun vanhan raatihuoneen. Kaupungintalon julkisivua muutettiin 1860-luvulla arkkitehti Johann Johanssonin piirustusten mukaan. Vuosina 1898 ja 1923 järjestettiin arkkitehtikilpailut uudesta kaupungintalosta, jota ei kuitenkaan koskaan rakennettu.

  Vuonna 1934 sisätiloihin toteutettiin peruskorjaus Uno Ullbergin suunnittelemana. Remontin yhteydessä viereisen Viipurin seurahuoneen tiloja otettiin kaupungintalon käyttöön ja pääsisäänkäynti siirrettiin Kaarle Knuutinpojankadulta Linnankadun puolelle. Raatihuoneen juhlasalissa olivat neljänsien museopäivien avajaiset elokuussa 1934.

Kaupungintalo vaurioitui pahoin talvisodan pommituksissa 1940 ja rakennusta entisöitiin 1960. Entisöinnin valmistuttua rakennuksessa avattiin elokuvateatteri Palatsi, mikä toimii rakennuksessa edelleen. Rakennuksessa on toiminut myös ravintola Opera ja yökerho Havana.


Uusi Raatihuone elli Viipurin kaupungintalo. Kuva: Etelä-Karjalan museo.


Pietari-Paavalin kirkko/ruotsalais-saksalainen –kirkko


Pietari-Paavalin kirkko on ainut Viipurissa säilynyt luterilainen kirkko.
Saksalainen seurakunta perustettiin Viipuriin jo vuonna 1651 Ruotsin kuningatar Kristiinan luvalla, mutta seurakunnalla ei ollut omaa kirkkorakennusta. Seurakuntalaiset käyttivät dominikaaniluostarin kirkkoa yhdessä Viipurin ruotsalaisen seurakunnan kanssa ja 1780-luvun alusta oman kirkon valmistumiseen saakka. Viipurin saksalaisella seurakunnalla oli oma kirkkosali vanhan raatihuoneen tiloissa.

Saksalaisen seurakunnan oman kirkon suunnittelivat arkkitehdit Brockmann ja Veldten. Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1793 Johann Brockmannin valvoessa rakentamista, urakoitsijana toimi muurarimestari Andrej Bibin.  Rakennus vihittiin käyttöönsä 29.6.1799. Kirkon nimi tuli tuolloin keisarina toimineen Paavali I nimestä, mutta nimeksi vakiintui myöhemmin Pietari-Paavalin kirkko. Kirkkorakennuksen taustana oli puustoa ja kaupungin muurit. Samaa kirkkoa käyttivät myös Viipurin ruotsinkielinen seurakunta. Saksalaisella seurakunnalla oli oma hautausmaa-alue Sorvalin ja Ristimäen hautausmailla.

Kirkossa tehtiin laajoja muutoksia 1900-luvun alussa ja pieniä korjauksia 1930-luvun alkupuolella. Vuonna 1939 kirkkoon asennettiin keskuslämmitys.

Pietari-Paavalin kirkko, jonka edustalla on myös Mikael Agricolan patsas. Kuva: Etelä-Karjalan museo

Kirkko selvisi sodista pienin vahingoin, mutta kirkon kellot katosivat välirauhan aikana. Sotien jälkeen kirkkoa käytettiin mm. Viipurin laivastoaseman kerhona ja elokuvateatterina. Vuonna 1991 kirkko luovutettiin 1990 perustettuun Inkerin kirkkoon kuuluvaan Viipurin luterilaiseen seurakuntaan. Kirkkoa kunnostettiin suomalaisten yksityishenkilöiden sekä suomalaisten seurakuntien ulkomaanavulla.

Seurakunta on Lappeenrannan luterilaisten seurakuntien ystävyysseurakunta. Edelleen suomalaisten vierailut seurakunnassa ovat tärkeä osa tukea ja muistamista. Nykyinen toiminta sisältää yhteisiä juhlia, retkiä ja vierailuja. Lappeenrannan museoilla on kirkosta tallennettuna kolme tekstiiliä, mistä yhden alttarivaatteen on suunnitellut Laura Korpikaivo-Tamminen. Tekstiilit evakuoitiin turvaan ennen sotia.

Muistelmia kokoelmatyöstä Eira työssään. Kuva: Etelä-Karjalan museo. Syksyllä 2018 julkaisimme ensimmäisen osan pitkäaikaisten työnte...