torstai 13. syyskuuta 2012

Rukiin puintia Savitaipaleella

Savitaipaleen kotiseutuyhdistys järjesti talkoot rukiin puintiin Hakamäen museoalueella 4.9.2012. Ruis oli korjattu pellolta jo edellisellä viikolla ja ahdettu lyhteinä parsille. Sen jälkeen sitä oli kuivatetettu neljä päivää kuumassa riihessä. Kotiseutuyhdistyksen jäsenet olivat vuorollaan olleet kipinämikkona riihellä.

Kuva: Ismo Hölsä
Parsilta laskettiin lyhteitä ja ne ladottiin lattialle riveihin tähkät vastakkain. Ennen puitiin niin, että samaa riviä puitiin pareittain iskien samaan kohtaan varstallaan. Kun puiminen alkoi sujua, se sai tasaisen rytmin. Kun rivi oli puitu, käännettin lyhteet ja ne puitiin toiselta puolen.



Puitu "lattiallinen" sidottiin uudelleen kiinni oljilla. Näin niitä voitiin helpommin siirtää pois tieltä. Hakamäellä pohdittiin missä jätteeksi jääneitä olkia voitaisiin nykypäivänä hyötykäyttää.

Varstalla puiminen ei ollut niin helppoa kuin miltä se näytti. Siihen täytyi löytää oikea tekniikka ja rytmi, jotta se lähti sujumaan. Riihen ulkopuolelta kuunneltuna varstojen tasainen töminä herätti jonkinlaisen turvallisuuden tunteen.

Kaikilla osallistujilla vaikutti olevan hauskaa ja riihen ulkopuolelle kuuluva tasainen kolke oli piristävää kuunneltavaa.

Puinnin jälkeen jyvät piti viskoa. Riihen lattialla oli nykyaikaisesti pressu, jonka avulla jyvät saatiin kasaan. Hakamäellä oli käsinpyöritettävä viskuukone, jossa kevyemmät roskat lentävät ulos koneesta ja painavammat siemenet saadaan kerättyä sen alaosasta säkkeihin.
Kuva: Ismo Hölsä

Siemenistä jauhetaan ruisjauhoja, joita kotiseutuyhdistys aikoo myydä sekä valmistaa puuroksi tapahtumien yhteydessä syksyn aikana.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Kulttuurista


Kävin viime torstaina Luumäen kunnantalolla Kulttuuri Tulille! seminaarissa. Se toimi lähtölaukauksena kulttuuriyritys Kaikun Härkää sarvista –hankkeelle. Seminaariin oli koottu innostavia puhujia muun muassa kulttuurin rahoitukseen liittyen. Itse löysin sieltä mielenkiintoisena lankana kulttuurin aseman kuntapäätännössä.

Mielestäni kulttuuri näkyy kaikessa siinä mitä ihminen tekee. Se ilmenee myös siinä miten ihminen asioita tekee tai niihin suhtautuu. Luonnontilainen metsä ei itsessään ilmennä kulttuuria, mutta kulttuuri vaikuttaa siihen miten sitä katsotaan ja miten se koetaan.

Nykyään tuntuu, että kunnallishallinnossa kulttuuri nähdään välttämättömänä pakkona ja kiusallisena menoeränä. Joissain harvoissa kunnissa on ryhdytty näkemään kulttuuri ainakin lisäarvona matkailijoille ja jopa matkailijoiden houkuttimina. Näissä paikoissa rahan laittaminen kulttuuriin on investointi. Tästä puhui inspiroivasti Varkauden kulttuuri- ja vapaa-aikajohtaja, aiheesta väitellyt, Kimmo Kainulainen.

Kulttuurin näkyvyys vaikuttaa myös muuttosuuntaan. Kunta tai kaupunki jossa erilaiset kulttuuririennot ovat näkyvillä, on houkuttelevampi muuttokohde, kuin kulttuurista hiljaiseloa viettävä paikkakunta. Muuttaisin mieluummin paikkakunnalle, jossa kulttuuri ja erilaiset harrastusvaihtoehdot olisivat osa kunnan imagoa. Silloin voisin kuvitella, että sieltä löytyy harrastuksia minunkin vapaa-aikaani.

Niin muuttajien kuin matkailijoidenkin kiinnostukseen vaikuttaa myös se leimautuuko kaupunki pelkän niin sanotun korkeakulttuurin edustajaksi vai mahtuuko tapahtumiin mukaan myös harrastajia ja nykykulttuurin ilmentymiä. Mitä suurempi kulttuurin kirjo näkyy kaupungin imagossa, sitä todennäköisemmin löydän sieltä itselleni sopivan paikan ja ympäristön.

Dodo Ry:ssäkin toimiva ajatushautomo Demos Helsingin Outi Kuittinen muistutti, että kulttuuri tosiaan on muutakin kuin julkiset kulttuurilaitokset. Hänen teesinsä oli se, että ihmisten tekemistä seuraamalla ja (sitä) kasvattamalla syntyy aito omaleimainen paikallisidentiteetti. Hän näkee kunnan tehtävänä nimenomaan kuunnella mitä ihmisten keskuudessa tapahtuu ja tukea sitä.

”Onnellisuus on aktiivista toimintaa oman ja yhteisen hyvinvoinnin eteen yhdessä toisten kanssa.” Yhdessä toimiminen parhaimmillaan tarjoaa oppimis- ja osaamiskokemuksia, jotka toimivat ihmisten kasvualustoina. Kuittinen nosti esille myös sen mielenkiintoisen huomion, että tutkimustenkin mukaan ihminen oppii parhaiten sellaiselta, joka on juuri itsekin opetellut asian. Vasta jonkin asian opetellut muistaa mitä kompastuskiviä opeteltavassa asiassa oli ja miten ne voi välttää.

Puhujia oli paljon muitakin ja kaikilla mielenkiintoista sanottavaa. Tässä nostin esille puhujista vain kaksi. Kaikkien puhujien puheenvuorot löytyvät Luumäen kunnan sivuilta.

Itse tuppaan tämän tästä unohtamaan, että (paikallis-)historia ja (-)kulttuuri eivät olekaan vain sitä, mitä oppineet ovat suvainneet julistaa. Historiaa ja kulttuuria kirjoitetaan aina uudelleen kunkin ajan lähtökohdista käsin. Kulttuuri on vahavasti sidoksissa yhteisölliseen identiteettiin, joka kehittyy ja muovautuu aikojen saatossa aktiivisten ihmisten toiminnan tuloksena. Ihmiset muovaavat ympäristöään mielekkääksi paikaksi itselleen olla ja elää. Omaksumme vaikutteita sieltä, mistä koemme löytävämme jotain joka koskettaa juuri minua. Ennen kaikkea jokaiselle kunnan asukkaalle paikallisidentiteetti näyttäytyy hiukan eri tavoin.

Paikallismuseot eivät ehkä niinkään esitä kunkin kunnan historiaa, vaan ne ovat enemmänkin osa alueiden paikallisidentiteettiä. Niiden toiminnassa voitaisiin nostaa esille laajemmalla skaalalla kunkin paikkakunnan tyypillisiä piirteitä, kuten ruokakulttuuria, käsityökulttuuria ja niin edelleen. Samalla toiminnassa pystytään ottamaan huomioon muualta tulleet ja saada heidätkin osallistettua toimintaan. Osallistamalla saadaan ihmiset löytämään merkityksiä, joita he eivät ehkä muuten olisi havainneet.

Toimialueellani monet aktiivit ovat puhuneet huolestuneeseen sävyyn perinneruokaosaamisen katoamisesta. Järjestetään ruokafestarit paikallismuseoon! Paikkakuntien sisälläkään ruokaperinteet eivät ole samanlaisia ja näin saataisiin myös muita perinteitä esille kuin yhtä ainoaa oppineiden hyväksymää mallia. Käsityöpäivä olisi myös mielenkiintoinen. Kaikissa Etelä-Karjalankin kunnissa on muualta muuttaneita, joten kukin voi tuoda päivään omat kulttuuriset erikoisuutensa tai oikeammin tavallisuutensa. Tapa, jolla minä teen räsynuken tai rössypottua voi jollekin toiselle olla kovinkin eksoottinen.

Minulle seminaarin tärkein anti oli, että se muistutti meidän tekevän kulttuuria koko ajan. Se ei ole vain kulttuurilaitosten seinien sisällä ja historia ei ole vain vanhaa aikaa. Ainakin minulle tahtoo käydä niin, että museoiden parissa työskennellessäni jään liikaa kiinni olemassa oleviin rakennuksiin, esineisiin ja kirjoitettuun historiaan. Olemme järjestämässä eräällä paikkakunnalla muisteluiltojen sarjaa ja valitsimme aiheeksi käytöstä poistetun juna-aseman. Aihe oli mielestäni hyvä, kunnes aloin miettiä liittyykö se mitenkään museoon?

Olen huomannut, että uuden ideoimista rajoittaa se, että yritän löytää työstettävästä toiminnasta aina yhtymäkohdan tietyn museon toimintaan. Museoiden tehtävä on tallentaa tietoa kulttuurista ja sen ilmentymistä. Museoiden pitäisi olla kiinnostuneita myös nykypäivästä ja sen ilmiöistä. Ehkä paikallismuseotoiminta alkaisi kiinnostaa ihmisiä laajemmin, jos pyrkisikin löytämään nykykulttuurista museoon sopivia toiminnanmuotoja.

Aloittaessani EEMU-hanketta yhdessä ensimmäisissä tapaamisissani aloin innosta puhkuen esitellä uuden uutukaista ja helposti toteutettavaa ideaa, jolla saataisiin nuoriakin kävijöitä paikallismuseoihin. Olin jo aikani ehtinyt puhkua, kunnes kävi ilmi, että valtaosassa ainakin tämän alueen museoista on tämä uusi ja hieno houkutin: geokätkö. Samalla selvisi, että kaikki harrastajaryhmäkontaktit ovat hyväksi museoille. Aina löytyy jonkin alan harrastaja, joka kiinnostuu kohteesta niin paljon, että saa houkuteltua sinne omat kontaktinsa.