maanantai 30. marraskuuta 2015

Luonnon ja kirjaamisen täyteinen kesä

Tekstiilikonservaattori Susanna Kajander ja interiöörikonservaattori Tiia Yli-Kankahila asuivat ja työskentelivät kesän Kotkaniemen kartanossa.

Mennyt kesä oli meille kahdelle konservaattorille mielenkiintoinen ja jännittävä. Olimme kesän töissä Luumäellä presidentti P.E. Svinhufvudin kotikartanossa Kotkaniemessä Kivijärven rannalla. Työnteon lisäksi asuimme kesä-elokuun samaisessa rakennuksessa ja työmatkoihin ei juuri tuhlaantunut aamuisin aikaa. Kotkaniemi on menossa mittavaan remonttiin, minkä vuoksi kartanon irtaimisto siirrettiin turvaan remontin tieltä. Meidän tehtävämme oli käydä kaikki esineet ja huonekalut yksitellen läpi. Puhdistimme, valokuvasimme, kuntokartoitimme ja pakkasimme kaikki ainutlaatuiset entisen presidenttiparin tavarat. Kaiken kaikkiaan pakkaavien käsiemme ja tarkkailevien silmiemme kautta kulki noin 1500 yksilöä. Aikamoista kirjaamista ja excel-taulokon täyttöä oli tehtävä, jotta mikään esine ei unohtuisi ja häviäisi. Esine esineeltä opimme jotakin lisää presidenttiparista ja Suomen historiasta. 


Suurin maalaus oli salin seinällä ollut Ants Muratkin maisemamaalaus 1930-luvulta, jonka taustapuolta Susanna tässä puhdistaa.




Ruokasalin asearkusta löytyi jos jonkinlaista pikkutavaraatupakasta tähtäimiin ja kivääriöljyyn.


Esineitä oli jos jonkinlaisia: maalauksia, kehystettyjä valokuvia, huonekaluja, pöytäliinoja, ruokaliinoja, lakanoita, Ellenin pukuja ja kenkiä, Ukko-Pekan suojeluskuntapuku, posliinia ja muita astioita, kirjoja, onnittelu- ja suruadresseja, kunniakirjoja, kynttilänjalkoja, kattovalaisimia, pöytälamppuja, seinäkelloja, pronssireliefejä, mitaleja, luistimia, vohvelirautoja, kaakeliuunien kaakeleita, tervan tuoksuiset sukset ja vahanukke. Huonekaluja oli tietysti myös paljon ja osa niistä oli todella isoja, joita ei meinannut viiden miehenkään voimin saada liikkeelle. Suuret huonekalut käärittiin ensin suojapaperiin tai kankaaseen, sitten paksumpaa suojapahvia peili- tai lasipintojen suojaksi ja päälle vielä kuplamuovia ja kaikki kiinni kiristekalvolla. 


P.E. Svinhufvudin näköisvahanukke oli työhuoneessa esillä seisomassa kirjoituspöydän vieressä. Tässä nukke on jo pakattu isoon tuolilaatikkoon.

Pari viikkoa kului, kun kävimme läpi Ukko-Pekan työhuoneen kirjakaappien sisällöt ja yläkerran kirjat. Joukossa oli sadoittain sähkösanomia, suru- ja onnitteluadresseja, postikortteja, valokuva-albumeja, mainoslehtisiä, lakikirjoja, valiokuntamietintöjä ja suojeluskunnan koulutusoppaita. Kaiken kaikkiaan Kotkaniemestä tuli 50 laatikollista kirja- ja arkistomateriaalia. Nahkakantiset kirjat ja värikkäillä musteilla koristellut adressit ovat todella kauniita ja toivottavasti joitain olisi mahdollista museovieraidenkin nähdä tulevaisuudessa. Suuressa osassa kirjateoksia oli aina myös omistuskirjoitus entiselle presidentille.


Tiia käy läpi kirjoja ja arkistomateriaalia. Taustalla on kasvava laatikkovuori jossa pakatut kirjat ja arkistomateriaalit odottavat muuttoa.

Kotkaniemi on nyt tavarasta tyhjillään. Tavarat vietiin pois kahden muuttopäivän aikana. Kesän alussa lähti yksi 45-kuutioinen rekkakuorma pienesineistöä ja tuoleja. Kesän lopuksi kartanolta lähti kolme 50-kuutioista rekkalastia.  Tavarat on pakattu siten, että jokaisen pakkauksen päältä löytyy esinenumero, nimi, valokuva ja huoneen nimi josta esine on kotoisin. Tämä merkkaaminen helpottaa tavaroiden takaisinvientiä. Kotkaniemen on tarkoitus aueta Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna eli 2017. Kotkaniemen yläkertaan on tarkoitus tulla mm. kokoustiloja ja alakertaan kahvila.

Presidenttipari viihtyi Kotkaniemessä, eikä ole vaikea ymmärtää miksi. Näkymä kartanolta Kivijärvelle on kaunis - eikä varmasti vain näin kesäaikaan vaan myös ympäri vuoden. Kapea kangasmetsäinen niemi vie veden keskelle. Vanhat puut ja mustikanvarvut elävät sovussa täysin sammaloituneiden sadunomaisten kivien kanssa. Pyrimme nauttimaan kauniista luonnosta aina iltaisin saunomisen, uinnin ja rantakallioilla grillaamisen merkeissä. Työpäivän aikanakin Tiia yllätti usein Susannan tuijottamasta salin isoista ikkunoista järven suuntaan. Vaikka tilat olivat täynnä pakkausmateriaaleja, niin komeat korkeat huoneet ja isot ikkunat loivat silti ylevän tunnelman työskentelyyn. Kotkaniemi on kaunis ympäristö sekä töiden tekemiseen että asumiseen.
Rantasauna ja Kivijärvi ovat varmasti paras työsuhde-etu mitä voi saada. Saa nähdä pääsemmekö tulevaisuudessa koskaan samanlaisten etujen pariin. Jäämme innolla odottamaan sitä, kun Kotkaniemi taas aukaisee ovensa.


Tiia Yli-Kankahila & Susanna Kajander

tiistai 27. lokakuuta 2015

Arvoisa yleisö, hurmaavat naiset ja arvoisat herrat



Bloggarina tässä kuussa Avojaloin - 10 elämää Karjalan Kannaksella -näyttelyn käsikirjoittaja, kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen.
 
Avojaloin-näyttelyn avajaisissa 25.4.2015 näyttelyn avasi virallisesti kirjailija Olavi Paavolainen. Oli hieno elämys nähdä yleisön ilme, kun museotoimenjohtaja Päivi Partanen kuulutti mikrofoniin, että nyt näyttelyn saapuu avaamaan kirjailija Olavi Paavolainen… Oli aivan hiljaista, kaikki katselivat ympärilleen henkeään pidätellen. Siten lasikäytävää pitkin ilmestyi pitkä, tolkuttoman komea mies tyylikkäässä puvussaan ja kiiltävissä kengissään, savuke imukkeessa, hiukset öljyttyinä. Ihmiset väistyivät sivuun hänen edestään. Entrée oli ihan juuri sellainen kuin loistavalta Olavi Paavolaiselta voi odottaakin. Tämä entrée, karismaattinen läsnäolo ja monologin lataus olivat Paavolaista esittäneen Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijän Seppo Kaisanlahden ansiota! Hän otti yleisönsä niin kuin maailmaanähnyt dandy vain voi. Katsoin Olavia, kuuntelin Olavia ja aika pysähtyi. ‒ Valokuvasta näkyy sekä minun että näyttelyarkkitehti Taina Väisäsen onni ja into, kun pääsimme avajaishulinan jälkeen Olavin käsipuoleen…



Olavi Paavolainen (Seppo Kaisanlahti) Avojaloin-näyttelyn avajaisissa 25.4.2015 (teksti: Anna Kortelainen)

Arvoisa yleisö, hurmaavat naiset ja arvoisat herrat,
Lepuutan silmiäni teissä. Miten toista olisi ihmisen elämä, jos joka päivä olisi tällainen huhtikuu. Saadessani kutsun näihin avajaisiin ajattelin, että jos vielä olisin nuori ja hurja, ilmestyisin avajaisiin paljain jaloin. Minä nimittäin pidän kovasti tästä näyttelyn nimestä Avojaloin. Tällaisena kevätpäivänä kuljen kernaasti nahkapohjaisissa kävelykengissä, mutta tiedän kyllä, miltä tuntuu potkaista puristavat kengät pois ja jatkaa matkaa paljain jaloin pitkin Kannaksen poimuttelevia polkuja. Me 20-luvun nuoret olimme sikäli vielä radikaalimpia, että me kirmailimme Terijoella ja Kivennavalla ajan muodin mukaisesti jopa aivan aataminasussa. Huomasin täällä näyttelyssä aamulla kierrellessäni, että täältä löytyy yksi valokuva minusta ja siinä minä esiinnyn Terijoen hiekoilla sentään urheilullisessa ranta-asussani.

Olen rakentanut itsestäni myyttiä ja minä olen oikein mielelläni myyttinen mies. Mutta Kannaksesta en halua myyttiä. Minä poseeraan, mutta Kannas ei poseeraa eikä sille tule poseerata, sillä Kannas tietää ja muistaa. Jokaisella meistä on oikeus omaan mytologiaamme, jos ja kun se antaa meille kaipaamamme, ymmärrettävän perhetaustan ja muokkaa meille omat henkilökohtaiset juuret. Henkilökohtainen myytti ei ole keneltäkään pois. Mutta Kannas ei ole myytti. Se on todellinen maailma, menneisyydessä ja edelleen nykyisyydessä. 

Kannakselle sijoittuu muistoja, joista en koskaan halua puhua enkä kirjoittaa, en nytkään.  Meillä kaikilla on rakkaita muistoja, jotka saavat meidät hymyilemään, mutta myös muistoja, jotka saavat meidät hätkähtämään ja sulkemaan silmämme. Vaikka se seutu, johon muistot sijoittuvat, katoaisi ulottuviltamme kuten lapsuus ja nuoruus kaikkoavat, meidän tulee antaa anteeksi ajalle, historialle, meitä vanhentaville asioille, meitä vanhemmille sukupolville, meille itsellemme ja meidän seuraajillemme. Sovinnolla pääsemme vapaiksi, voimme muistella vailla tuskaa, voimme omaksua uutta tietoa vailla ennakkoluuloja. Meillä kaikilla on omat näyttävät juhlahetkemme, mutta myös hiljaisuutemme. Kannaksella tapahtui sekä murhenäytelmiä että riemujuhlia, joskus yhteisesti jaettuja, joskus yksityisiä ja salattuja, joskus sellaisia tapahtumaketjuja, jotka olivat toisille tragedia, toisille riemuvoitto. Miten sellaiset hetket tulisi kokea nyt? Ne tulee kokea eri ihmisten näkökulmista, erilaisten kertojien avulla.

Kotiseudultani Kivennavalta oli suunnilleen yhtä pitkä matka Viipuriin kuin Pietariin. Kivennavan pitäjä rajautui idässä Rajajokeen. Äitini puutarhassa Vienolan kotitalomme mailla kukkivat hänen mielivärinsä: äitini mieliväri oli violetti, joten puutarhassa oli violetteja leukoijia, leimukukkia, heliotrooppeja ja orvokkeja. Näissä avajaisissa näette koristekukissa äitini lempiväriä muistutuksena Vienolan kukkaloistosta. 

Jotta sinipuna loistaisi väkevänä, Vienolassa niiden vastavärikontrastiksi istutettiin keltaiiriksiä. Myös tässä näyttelyssä väriparit saattelevat meitä, sillä parit ja vastakohdat, valot ja varjot saavat meidät näkemään elämän kolmiulotteisena; sekä elämän ennen meitä että meidän oman elämämme juuri nyt.
Tiedättekö, miten Vienolalle kävi? Veljeni lähti Vienolasta viimeisenä rauhan päivänä ja otti sieltä talteen vain kaksi valokuva-albumia. Omat joukot polttivat Vienolan seuraavana päivänä. Mutta valokuva-albumi oli hyvä valinta, kun jotakin oli evakuoitava. Meillä kaikilla on tämä kokemus: olemme menettäneet jonkun, jolta nyt voisimme kysyä taustastamme ja suvustamme ja ylipäätään menneestä, mutta häntä ei enää ole. Jos on kuvia ja esineitä, on jo johtolankoja. Vahvoja, houkuttelevia johtolankoja on täällä tänään paljon.

Muistot ovat hauraita kuin Vienolan keittiössä paistetut marengit tai voimallisia kuin joka kevät aina samaan paikkaan nouseva tulvavesi. Ei kaikkea ole menetetty. En minäkään ole kadonnut lopullisesti. Muistamme, katselemme kuvia ja esineitä, herättelemme menneen mielikuvituksessamme. Näyttely on nyt avattu. Tarina jatkuu. Oikein hyvää avajaispäivää teille kaikille, hyvä herrasväki. Sulkeudun suosioonne.

torstai 24. syyskuuta 2015

Museon ja musiikkiopiston kissat maailmalla

Museon ja musiikkiopiston kissat maailmalla 16-21.9.2015

Päivi, Mona ja Riitta

Etelä-Karjalan taidemuseo ja Lappeenrannan musiikkiopisto ovat jo usean vuoden ajan järjestäneet vauvojen musiikki- ja maalaustyöpajoja (Musart). Työpajassa yksivuotiaat lapset vanhempineen kulkevat läpi musiikillisen väripolun, jonka varrella tutkitaan tilassa (taidemuseo tai –näyttely) esillä olevien taideteosten värejä ja muotoja, kuunnellaan musiikkia ja lauletaan itse, leikitään ja lopuksi maalataan hedelmäsoseilla, mustikoilla, pinaatilla ja muilla myrkyttömillä "väreillä". Työpajaa toteuttavat varhaisiän musiikkikasvattaja Riitta Jauhiainen ja harmonikansoitonopettaja Päivi Valkeajoki Lappeenrannan musiikkiopistolta sekä allekirjoittanut eli amanuenssi Mona Taipale Lappeenrannan museoista.

Taaperot maalaavat hedelmäsoseilla

Moniaistinen ja eri taiteenlajeja yhdistelevä työpaja vauvaikäisille on herättänyt mielenkiintoa Venäjällä, jossa taidekasvatus on laajaa ja suunnitelmallista, mutta alkaa yleensä 3-vuotiaista ylöspäin. Myös työpajan luova ote ja keskeinen ajatus lapsen ja vanhemman yhteisestä hetkestä kiinnostavat venäläisiä. Olemme vetäneet työpajoja sekä Pietarissa että Viipurissa ja tänä syksynä meidät kutsuttiin Nizhny Novgorodiin Vasari-festivaalille. Paikallisessa nykytaiteen keskus Arsenalissa järjestettävä festivaali on alun perin keskittynyt kirjallisuuteen, mutta sittemmin laajentunut muihin taiteisiin ja lastenkulttuuriin. Työpajamme sopi festivaalin profiiliin ja toteuttamisen mahdollisti Suomen Moskovan suurlähetystö.

Päivi ja Riitta teellä junassa 

Lähdimme matkaan keskiviikkoiltana 16.9.. Puksuttelimme yöjunalla Vainikkalasta Moskovaan, jonne saavuimme puoli yhdeksän aamulla. Torstain vietimme Moskovassa nähtävyyksiin tutustuen. Perjantaina jatkoimme junalla pitkää matkaamme kohti Nizhny Novgorodia. Uusi стриж-juna oli uusi ja hieno ja yhteys nopea kuten junan nimi, pääskynen, kertoo. 400 kilometriä taittui muutamassa tunnissa. Matkalla kävimme läpi työpajasuunnitelmiamme, joiden tiesimme tarkentuvan lopullisesti vasta paikan päällä tilan nähtyämme.

Nizhny Novgorod on 1,25 miljoonan asukkaan suurkaupunki Volgan ja Oka-joen yhtymäkohdassa, runsaat 400 km Moskovasta itään. Ensivaikutelma, asemanseutu, ei ollut kovin houkutteleva, mutta näkymät sillan toiselta puolelta vanhasta kaupungista huikeat ja rakennuskanta osin keskiaikaista. Ensimmäisenä iltana emme ehtineet paljon kaupunkia katsella. Laitoimme polun valmiiksi nykytaiteen keskus Arsenaliin, upeaan, vanhaan militaarirakennukseen tänä vuonna kunnostettuun näyttelytilaan, söimme iltapelmenit ja menimme nukkumaan. Lauantaina olisi tiukka päivä, kaksi intensiivistä työpajaa vedettävänä.


Musart-työpajat pidettiin nykytaiteen keskus Arsenalissa paikallisen Kremlin sisällä
Kuva: Nykytaiteen keskus Arsenal

Aamun ensimmäiseen pajaan saapui 17 lasta. Maksimiksi oli sovittu 15, mutta onneksi tilaan mahtui. Kerroimme ensin lyhyesti lasten vanhemmille, mistä työpajassa on kyse ja sitten aloitimme. Riitta-kissa nukkui nurkassa eikä meinannut millään herätä! Yritimme sormisymbaaleilla, marakassilla ja sormipianolla, mutta vasta höyhenellä kutittaminen sai hänet heräämään. Lapset olivat mukana ensimmäisestä hetkestä alkaen. Riitta-kissan johdolla etsimme pientä kissanpentua, joka oli kadonnut. Kuljimme taideteokselta toiselle Päivi-kissan harmonikan soidessa ja etsimme kissan jättämiä jälkiä. Tuolla on punainen huivi, joka kissalla oli kaulassaan! Ja taideteoksessa on samaa punaista! Ja tuolla sinistä, keltaista, vihreää… Polun varrella taputimme, hypimme, tömistelimme ja vilkutimme, mutta kissa ei tullut esiin. Lopulta polun päästä löytyi pieni kori täynnä erivärisiä huiveja, joiden alta pieni kissanpoikanen löytyi. Nyt pidetään juhlat! Minä soitan harmonikkaa…

Nykytaiteen keskus Arsenalin näyttelyn taideteokset soveltuivat hyvin väripolulle

Juhlat jatkuivat vielä toisessa tilassa, jossa lapset pääsivät maalaamaan myrkyttömillä väreillä, vauvansoseilla. Ei siis haitannut pieni maistelukaan. Lopuksi lapset lähtivät maalaukset Lappeenranta-kasseissa kotiin. Iltapäivällä pidettiin toinen työpaja, johon saapui puskaradion pohjalta vielä enemmän lapsia. Toisen hyvin menneen työpajan jälkeen meillä oli ilta aikaa tutustua Nizhny Novgorodin nähtävyyksiin isäntiemme opastuksella ja sunnuntaina suuntasimme kotia kohti monta kokemusta ja hetkeä rikkaampana. 

Nizhny Novgorodin kadut täyttyivät Lappeenrannan kaupungin tuliaiskasseista

Työpajapätkä paikallisuutisissa alkaa kohdasta 1:22: 
https://www.youtube.com/watch?v=ZQzfPa5meVs

Matkasta jäi päällimmäisenä mieleen se, että lapset ovat samanlaisia joka puolella maailmaa. Työpajakielemme vaihteli suomesta englantiin ja venäjään, mutta  todellinen kieli oli taide: musiikki, tanssi, maalaus. Taiteen äärellä voimme kohdata toisemme kielestä ja kulttuurista riippumatta. 

Päivi ja Mona ja taustalla Volga

tiistai 18. elokuuta 2015

Kesäterveisiä Kotkaniemestä

Oletko koskaan miettinyt, millaista on konservaattorin työ? Susanna ja Tiia tarjoavat siihen katsauksen seuraavassa tekstissään.

Kesätervehdys Kotkaniemestä!
Olemme konservaattorit Susanna ja Tiia, ja tämän kesän olemme töissä Luumäellä presidentti P.E. Svinhufvudin kotikartanossa Kotkaniemessä. Kotkaniemi on menossa mittavaan remonttiin, minkä vuoksi kartanon irtaimisto siirretään turvaan remontin tieltä. Meidän tehtävämme on käydä kaikki esineet ja huonekalut yksitellen läpi. Puhdistamme, valokuvaamme, kuntokartoitamme ja pakkaamme kaikki nämä ainutlaatuiset entisen presidenttiparin tavarat, joita on luetteloituna yli 800. Esine esineeltä opimme jotakin lisää presidenttiparista ja Suomen historiasta. 

              
Susanna tutkii kukkakirjailtua pöytäliinaa ja Tiia puhdistaa ensimmäistä neljästäkymmenestä tuolista

Presidenttipari viihtyi Kotkaniemessä, eikä ole vaikea ymmärtää miksi. Näkymä kartanolta Kivijärvelle on kaunis - eikä varmasti vain näin kesäaikaan vaan myös ympäri vuoden. Kapea kangasmetsäinen niemi vie veden keskelle. Vanhat puut ja mustikanvarvut elävät sovussa täysin sammaloituneiden sadunomaisten kivien äärellä. Vaikka tilat ovat täynnä pakkausmateriaaleja, niin komeat korkeat huoneet ja isot ikkunat luovat silti ylevän tunnelman työskentelyyn.


Kivijärvi kimmeltää Kotkaniemen ikkunoista

Alla muutamia kuvia Susannan ja Tiian kesän aikana tekemistä erilaisista töistä ja työvaiheista:

Pöytäliinan pöly on kerääntynyt imurin suulakkeen päällä olevaan verkkoon

Kummitus? Ei, vaan varastoon pääsyä odotteleva kipsiveistos

Ellen-rouvan virkkaamat pitsiverhot on kääritty silkkipaperin kanssa pahvirullan ympärille ja suojattu muovilla

Pienoisliput säilytyslaatikossa solumuovipedeillä

Lisätietoja Kotkaniemestä ja Kotkaniemi-säätiöstä löydät alla olevista linkeistä:
www.etelakarjalanmuseot.fi/kotkaniemi/
www.kotkaniemi.fi

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Salaisen puutarhan avajaiset

Bloggarina tänään Avojaloin - 10 elämää Karjalan Kannaksella -näyttelyn käsikirjoittaja, kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen.

Näyttelyavajaiset ovat kuin näytelmän ensi-ilta, jopa maailman kantaesitys. Kun Avojaloin-näyttely avattiin huhtikuun lopulla, työryhmä oli suunnitellut, valmistellut ja rakentanut näyttelyä kuin salaista puutarhaa. Kun avajaisissa portit avataan yleisölle, kaikkia näyttelyntekijöitä liikuttaa ja jännittää: miten puutarhaan tulevat ihmiset näkevät istutuksemme, puut, kukkapenkit, haravoidut hiekkakäytävät? Tuntevatko he niitä moninaisia tuoksuja, joita olemme heille valmistelleet, löytävätkö he huvimajat ja dramaattiset maisemarotkot, huomaavatko perhoset ja mehiläiset ja kastemadot?

Siippani on näyttelijä ja ohjaaja, ja juuri ennen avajaisia tunnistin hänen tunnelmansa kenraaliharjoituksen tienoilla. Kun näyttely on avattu, kaikki päättyy ja alkaa yhtä aikaa: näyttelijät vievät uutta esitystä eteenpäin, esittävät sitä yhä uusille katsojille. Ohjaaja sen sijaan halaa kaikki asianosaiset, lähtee juhlien jälkeen kotiin ja saattaa kotona vielä tirauttaa haikeat kyyneleet. On riipaisevaa päästää irti ihmisistä, sekä työryhmästä että näyttelyn päähenkilöistä.

Avojaloin-näyttelyn 10 päähenkilöä ovat olleet huhtikuun jälkeen lukemattomia kertoja mielessäni. Olen saanut jo kovasti henkilökohtaista palautetta näyttelystä, ja silloin olen tajunnut näyttelyn kannakselaisten elävän ja hengittävän ja olevan yhteydessä jokaiseen uuteen näyttelyvieraaseen. Olen käynyt tuttavien ja tuttujen porukoiden kanssa näyttelyssä ja katsonut näyttelyä melkein ulkopuolisen silmin, tutustunut kymmeneen kannakselaiseen uudestaan: kertokaa taas minulle tarinanne! Haluan kuulla ne uusin korvin!

Kesä- ja heinäkuun olen kuitenkin yrittänyt päästää irti tekemällä seuraavaa työtehtävääni eli viimeistelemällä romaanikäsikirjoitusta tai ainakin sen ensimmäistä kokopitkää raakaversiota. Vaikka romaani sijoittuukin Viipuriin (ja Lappeenrantakin vilahtaa…), Helsinki on romaanissa eräänlainen pieni pistoraide. Siksi etsin eilen vanhoja valokuvia mm. Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta. Silloin silmiini sattui Hugo Simbergin ottama valokuva, jossa on hänen vaimonsa Anni ja esikoispoikansa Tom. He ovat vierailulla Kaisaniemen Kasvitieteellisessä puutarhassa vuonna 1915. Kuvassa jalo puutarhakasvillisuus on mehevää, joten kyseessä ei ole kevätaika, mutta Anni ja Tom eivät ole pukeutuneet kesävaatteisiin. Kuvassa lienee siis alkusyksy. Kuva on epätarkka, vähän heilahtanut. Tummapukuisen Anni-vaimon kasvot ovat epäterävät ja varjossa, koko olemus raskas. Katse kiinnittyy Tom-pojan paljaaseen, silkkisen tukan peittämään päähän, juuri semmoiseen pikkulapsen takaraivoon, jota tekee mieli hellästi silittää. Tomin pään kohdalla kuva on täysin tarkka. Tom on valokuvassa hieman alle nelivuotias pikkumies.

Avojaloin-näyttelyn ja -kirjan tunnuskuvissa on Simbergien lapsenlikka Niemenlautassa kesällä 1913. Simbergin valokuva Hilma-lapsenlikasta ottama valokuva on loistavan hieno, terävä, taianomainen, unohtumaton, ja sen perusteella maalattu maalaus on täynnä Simbergin ajatusta ja tunnetta. Hilma-tyttö menehtyi niin nuorena, ettei ehtinyt saada omaa perhettä, mutta kaitsi Tomia ainakin yhden suven ajan Viipurinlahden rannalla. Ehkä Hilma hoiti Tomia kahtena seuraavanakin kesänä. Kesällä 1916 Simbergin perhe ei enää halunnut tulla Niemenlauttaan, koska Simbergin isä oli kuollut siellä tapaturmaisesti loppukesällä 1915. Ehkäpä kuvan puutarhakäynti on ajoittunut syksyyn Niclas Simbergin kuoleman jälkeen, kun murheellinen perhe on palannut Helsinkiin.


Hilma Ylä-Outinen. Valokuvaaja: Hugo Simberg, 1913. Kansallisgalleria.

Tulen yhtäkkiä ajatelleeksi, mahtoiko Tom muistaa myöhemmin edes hämärästi kiltin lapsenlikkansa, jolla oli valoisat, mietteliäät kasvot? Ehkäpä. Avojaloin-näyttely muistaa Tomin kanssa tuon pienen ja vastuuntuntoisen hoitajan, joka oli omalta osaltaan rakentamassa pikkupojalle hyvää perusturvallisuutta, sitä jota jokainen lapsi elämässään tarvitsee. Sellaisen Kannaksen toivoisin syntyvän katsojankin mielessä, Kannaksen jossa on myös lapsia, herkistäviä yksityiskohtia, yllättäviä yhtymäkohtia, laajoja maisemia, jotka inspiroivat ja liikuttavat. Kannaksen suhteen tiedämme, mitä menetyksiä oli edessä, mutta silti voimme tallettaa muistoja, rakentaa perusturvallisuutta, rakastaa ja huolehtia.



torstai 18. kesäkuuta 2015

Museolaisten retki Laatokan rantamilla 16.-17.6.

Museolaisten retki Laatokan rantamilla 16.-17.6.2015

Museon väki starttasi jokakesäiselle Karjalan matkalle tiistaina 16.6.. Tällä kertaa suuntasimme kohti Parikkalaa, koska olimme saaneet luvan rajanylitykseen Parikkalan Syväorolta. Matkalla pysähdyimme Parikkalan patsaspuistoon, jonka amerikkalainen Condé Nast Traveller -lehti valitsi viime vuonna yhdeksi maailman kammottavimmista matkailukohteista. Rohkeita museotyöntekijöitä puisto ei kuitenkaan pelottanut :). 
Patsaspuisto on ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen luomus. Puistossa on lähes 500 patsasta. www.patsaspuisto.net



Lieko museotyöntekijä tämä seittiä kasvava patsas ;)?

Rajan ylittäminen Syväorolta taisi olla yhtä jännittävää rajavirkailijoille kuin meille. Yleensä tältä rajanylityspaikalta kulkee vain tavaraliikennettä. Nyt paikalle sattui myös Iltalehti, joten lähiaikoina saatamme saada myös valtakunnan näkyvyyttä...

Ensimmäinen kohteemme Venäjän puolella oli Jaakkiman rauniokirkko, jossa saimme opastuksen sujuvalla venäjällä. Kirkonmäeltä siinsi Laatokka. Rauniokirkolta siirryimme lounastamaan lähelle, Lahdenpohjaan Laatokan rannalle. 



Iltapäivällä jatkoimme kohti Lumivaaraa. Sää vaihteli helottavasta auringonpaisteesta raekuuroihin. Kuvassa Lumivaaran autiokirkko, joka otettiin käyttöön 1934.



Seuraavassa kohteessa Kurkijoella tutustuimme Lopotin kylänraittiin, Kurkijoen museoon, linnavuoreen ja Lars Sonckin veljelleen Yrjölle piirtämään taloon. Yrjö toimi aikanaan tilanhoitajana Kurkijoen maatalousoppilaitoksessa. Kuvissa Sonckin talo ja näkymä Linnavuorelta. 



Matkamme jatkui Hiitolan maisemien kautta Käkisalmeen, jossa illastimme ja yövyimme.
Majoituspaikkamme Ladoga-hotelli sijaitsi nimensä mukaisesti Laatokan rannalla. Kuva kertonee tunnelmasta kaiken. Saunoimme, uimme ja vietimme kaunista, mutta kylmää iltaa hotellin ulkoterassilla. Illan viiletessä siirryimme sisätiloihin laulamaan yhteislauluja. Mitäs sitä muutakaan Karjalan laulumailla!



Keskiviikkoaamu valkeni aurinkoisena. Teimme kiertoajelun Käkisalmessa ja jalkauduimme Käkisalmen linnaan. Luottokuskimme Kimmo selvisi taas mitä uskomattomimmista tilanteista, kapeista teistä, umpikujista ja bussin kääntämisestä paikoissa, joissa se näytti B-ajokortin omaavan silmin täysin mahdottomalta. 

Käkisalmesta jatkoimme matkaa kohti Viipuria. Kiviniemessä pysähdyimme ihmettelemään Vuoksea. On se komea!



Viipuri on meille museolaisille tuttu paikka eikä erityisiä vierailukohteita oltu sinne sovittu.
Lounastimme Tervaniemessä ja teimme ostoksia mm. kauppahallissa. Pitihän juhannukseksi uudet saunahatut saada! 

Taas kerran mukava reissu, kiitos työkavereille ja elämysmatkatiimille, onpahan taas, mitä muistella :)! Mona



perjantai 10. huhtikuuta 2015

TET-harjoittelussa taidemuseossa


Kuluneella viikolla Etelä-Karjalan taidemuseossa oli TET-harjoittelija, 15-vuotias Silja. Blogitekstissä hän kertoo kokemuksiaan museon monipuolisesta työstä. Kuvassa Silja seinän takana ikkunaa pimentämässä

   Kuva: Mona Taipale

Olin työharjoittelussa viikon ajan Etelä-Karjalan taidemuseossa. Työ oli yllättävän monipuolista ja huomasin, miten kaikkeen kuuluu oikeasti todella paljon erilaista työtä ja organisointia. Olin museossa pari viikkoa ennen ison Avojaloin-näyttelyn avautumista. Näyttely käsittelee Karjalankannasta. Se on iso näyttely, huhtikuusta loppiaiseen. Näyttelyn organisointi on myös ollut todella iso projekti. Näyttely jakautuu molempiin Etelä-Karjalan museoon ja taidemuseoon, ja siihen kuuluu myös nettinäyttely varsinkin koululaisia varten.  

Koska itsekin olen vielä koululainen, sain työviikkoni aikana esimerkiksi katsoa juuri tätä nettinäyttelyä ja antaa siitä palautetta. Viikkoni aikana sain myös pystyttää metsää pienoismalliin sekä tehdä itse julisteen yhtä tulevaa tapahtumaa varten. Tästä pidin kovasti.

Sain myös nähdä, kuinka sisään tuotuja näyttelyesineitä tarkastettiin ja niiden mahdolliset vauriot merkattiin ylös. Sain myös pitää pöytäkirjaa kokouksessa, arkistoida asioita toimistossa kuten myös museon kaupassa. Pääsin myös käymään Wolkoffin talomuseossa opastetulla kierroksella. Hauskaa oli myös päästä ahtautumaan seinän ja ikkunan väliin ikkunanpimennyshommiin (koska muut eivät mahtuneet niin pieneen tilaan).

Ilmapiirikin museossa on ollut todella kiva. Kuvittelin ehkä museon hiljaiseksi paikaksi, mutta täällä ollessani olen puhunut paljon ja nauranut myös, varsinkin kahvitauoilla. Museossa oli minusta hauska työskennellä, kun joka päivä oli erilainen, ja ei ainakaan koskaan tullut tylsää, kun pääsin kokeilemaan juuri kaikkea mahdollista, toimistotyöstä näyttelyiden fyysiseen puoleen.

Kiitoksia todella paljon mielenkiintoisesta viikosta!

Kuvassa Silja ja ohjaaja-Mona ikkunanpimennyshommissa.




perjantai 20. maaliskuuta 2015

Yläkoululaisia osallistamassa

Yläkoululaiset verkkonäyttelyä suunnittelemassa

Lappeenrannan museot tekevät Museoviraston Innovatiiviset hankkeet -avustuksella yläkouluikäisille suunnattua verkkonäyttelyä Karjalankannaksen alueen historiasta. Verkkonäyttely liittyy museoon esille tulevaan Avojaloin - 10 elämää Karjalan Kannaksella -näyttelyyn, mutta toimii myös itsenäisenä kokonaisuutena. Näyttelyä tehdään parhaillaan ja se julkaistaan huhtikuun lopussa. Verkkosisältöjen ja erilaisten toiminnallisuuksien suunnittelussa on ollut mukana ryhmä Kesämäenrinteen koulun 8A-luokan oppilaita historianopettajansa Anu Sihvon johdolla. Mitä he sitten ovat tehneet? Annetaan tyttöjen itse kertoa:

Olemme olleet mukana Karjalan Kannas-nettisivun suunnitteluprojektissa. Olemme ennakkoon tutustuneet Karjalan Kannakseen netin avulla ja saaneet tehtäväksi kysellä sukulaisiltamme mahdollisista juurista Karjalan Kannaksella.
   Olemme käyneet kokouksessa museon toimistolla keskustelemassa siitä, että millainen sivun tulisi olla. Meidän mielestä hyvä nettisivu on sellainen, että sivulla on muuta kiinnostavaa tekstin lisäksi. Kävimme myös museossa tutustumassa Lappeenrannan ja Viipurin historiaan.
   Osallistuimme museon toimistolla seminaariin, jossa saimme kertoa kokemuksiamme puheen muodossa. Seminaarissa Aino, Elina ja Karoliina kertoivat sukulaistensa muistoista Karjalan Kannaksen ja sodan ajalta. He haastattelivat isovanhempiaan, jotka kertoivat omien vanhempiensa kokemuksista.
   Ennen verkkosivuston julkaisua meidän koululle tuli vierailemaan verkkosivuston tekijä ja museon työntekijä, jotka antoivat meidän kokeilla verkkosivun demoa. Saimme antaa siitä palautetta, jotta sitä voitaisiin vielä parantaa ja tehdä oppilaille helpommaksi käyttää.


Kesämäenrinteen 8A-luokan tytöt

Kuva: Uimareita Kuokkalan rannalla 1935. Etelä-Karjalan museo


keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Punaisen pallon mantra

Punaisen pallon mantra

Työpöydälläni on kaksi punaista palloa. Toinen on tennispallon kokoinen ja sitä voi puristella. Sen kylkeen on painatettu: Museo vähentää stressiä. Kurmotan palloa tiukan paikan tullen. Onpahan joku johtajan pakeille pyrkijä päässyt kanssani myös sillä pallottelemaan.

Toisessa vaahtomuovipallossa on nenän mentävä viilto. Toisinaan se eksyy jonkun nenään, kun kokoukseen kaivataan uutta virtaa. Eihän pellen nenä päässä voi tehdä kuin hyvää tuottavia päätöksiä.
Meillä Lappeenrannan museoissa avattiin tänä syksynä Museo tekee hyvää -kampanja. Se tarkoittaa paitsi uusia hyvinvointiin liittyviä tuotteita, myös hyväntekeväisyystempauksia ja
eritoten työhyvinvoinnin edistämistä.

Kulttuurin hyvää tekevästä ja terveyttä edistävästä vaikutuksesta on puhuttu jo pitkä tovi. Keskustelussa on painottunut kulttuurin käyttäjän eli kulttuuripalvelujen asiakkaan kokemus.
Joskus mietityttää, kuinka on meidän laitamme? Meidän, jotka työskentelemme taiteen ja kulttuurin tervehdyttävässä vaikutuspiirissä, mutta kulissipuolella. Meidän pitäisi kaiken järjen mukaan olla tämän valtakunnan terveimpiä, onnellisimpia ja pitkäikäisimpiä. Vaihteleva ja mielenkiintoinen työ tuo innostusta ja nostetta, mutta stressiäkin pukkaa. Vastuu laajojen kokoelmien hoidosta ja säilytyksestä sekä taiteilu vähenevän rahoituksen, kasvavien tulotavoitteiden, jatkuvan uudistumistarpeen ja alan eettisen koodiston noudattamisen välimaastossa uuvuttaa.
Loputon innostuminen ja työn intohimoinen rakastaminenkin voi väsyttää.

Suomen museoliiton reilu vuosi sitten teettämä Museoväki 2013 -tutkimus kertoo suomalaisen museon olevan edellisiä tutkimuskertoja (2008, 2003) parempi työpaikka. Työilmapiiri on parantunut, uupumusta ilmenee vähemmän ja työn mielenkiintoisuuden kokemus on lisääntynyt. Tutkimukset laatineen liiton varapuheenjohtaja Kalle Kallion mukaan yksi tulevaisuuden haasteista monissa museoissa on purkaa niiden sisälle eri ammattiryhmien väliin kasvaneita henkisiä muureja ja saada koko henkilökunta puhaltamaan yhteen hiileen. Jos tässä onnistutaan, silloin museoista tulee vieläkin parempia työpaikkoja.

Harvardin yliopistossa tehdyn tutkimuksen (Killingsworth & Gilbert 2010) mukaan ihmiset viettävät liki 47 % valveillaoloajastaan miettien jotain muuta kuin käsillä olevaa hetkeä, mutta onnellisimmillaan ihmiset ovat kun keskittyminen on nykyhetkessä. Jokainen meistä tietää miltä tuntuu, kun ajatukset harhailevat, aikataulu paukkuu ja eteen tulee kiireinen työmääräys. Stressi ei johdu niinkään hankalasta tilanteesta, vaan siitä miten me reagoimme siihen.

Hyvinvointi työssä ei synny itsestään. Eikä mitään ainakaan tapahdu, jos ei kokeile.
Meidän työyhteisössämme lähdetään kokeilemaan uutta itse kehittämäämme toimintamallia,
Pelkistämöä, jossa opetellaan rentoutuksen, mielenhallinnan ja vuorovaikutuksen
menetelmiä. Osallistujat oppivat käyttämään erilaisia apuvälineitä työpaikan ihmissuhteissa sekä kiireen, stressin ja ajan hallinnassa. Arjen kaaoksen kokemusta voidaan pelkistää ja opetella ajatusten suuntaamista tähän hetkeen. Hyvinvointi paranee ja sen myötä myös tehokkuus lisääntyy.

Raportoimme mielellämme matkan varrella mitä hankkeelle kuuluu, mikä meni mönkään ja mikä onnistui. Sen vaikutuksia on tarkoitus myös mitata henkilökunnalle tehtävän kyselytutkimuksen avulla. Pelkistämön vetäjänä olen innostunut ja jännittynytkin, mutta uskon että punaisen pallon mantra tulee toimimaan: Tämä museo vähentää stressiä.

Päivi Partanen, museotoimenjohtaja