perjantai 24. heinäkuuta 2015

Salaisen puutarhan avajaiset

Bloggarina tänään Avojaloin - 10 elämää Karjalan Kannaksella -näyttelyn käsikirjoittaja, kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen.

Näyttelyavajaiset ovat kuin näytelmän ensi-ilta, jopa maailman kantaesitys. Kun Avojaloin-näyttely avattiin huhtikuun lopulla, työryhmä oli suunnitellut, valmistellut ja rakentanut näyttelyä kuin salaista puutarhaa. Kun avajaisissa portit avataan yleisölle, kaikkia näyttelyntekijöitä liikuttaa ja jännittää: miten puutarhaan tulevat ihmiset näkevät istutuksemme, puut, kukkapenkit, haravoidut hiekkakäytävät? Tuntevatko he niitä moninaisia tuoksuja, joita olemme heille valmistelleet, löytävätkö he huvimajat ja dramaattiset maisemarotkot, huomaavatko perhoset ja mehiläiset ja kastemadot?

Siippani on näyttelijä ja ohjaaja, ja juuri ennen avajaisia tunnistin hänen tunnelmansa kenraaliharjoituksen tienoilla. Kun näyttely on avattu, kaikki päättyy ja alkaa yhtä aikaa: näyttelijät vievät uutta esitystä eteenpäin, esittävät sitä yhä uusille katsojille. Ohjaaja sen sijaan halaa kaikki asianosaiset, lähtee juhlien jälkeen kotiin ja saattaa kotona vielä tirauttaa haikeat kyyneleet. On riipaisevaa päästää irti ihmisistä, sekä työryhmästä että näyttelyn päähenkilöistä.

Avojaloin-näyttelyn 10 päähenkilöä ovat olleet huhtikuun jälkeen lukemattomia kertoja mielessäni. Olen saanut jo kovasti henkilökohtaista palautetta näyttelystä, ja silloin olen tajunnut näyttelyn kannakselaisten elävän ja hengittävän ja olevan yhteydessä jokaiseen uuteen näyttelyvieraaseen. Olen käynyt tuttavien ja tuttujen porukoiden kanssa näyttelyssä ja katsonut näyttelyä melkein ulkopuolisen silmin, tutustunut kymmeneen kannakselaiseen uudestaan: kertokaa taas minulle tarinanne! Haluan kuulla ne uusin korvin!

Kesä- ja heinäkuun olen kuitenkin yrittänyt päästää irti tekemällä seuraavaa työtehtävääni eli viimeistelemällä romaanikäsikirjoitusta tai ainakin sen ensimmäistä kokopitkää raakaversiota. Vaikka romaani sijoittuukin Viipuriin (ja Lappeenrantakin vilahtaa…), Helsinki on romaanissa eräänlainen pieni pistoraide. Siksi etsin eilen vanhoja valokuvia mm. Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta. Silloin silmiini sattui Hugo Simbergin ottama valokuva, jossa on hänen vaimonsa Anni ja esikoispoikansa Tom. He ovat vierailulla Kaisaniemen Kasvitieteellisessä puutarhassa vuonna 1915. Kuvassa jalo puutarhakasvillisuus on mehevää, joten kyseessä ei ole kevätaika, mutta Anni ja Tom eivät ole pukeutuneet kesävaatteisiin. Kuvassa lienee siis alkusyksy. Kuva on epätarkka, vähän heilahtanut. Tummapukuisen Anni-vaimon kasvot ovat epäterävät ja varjossa, koko olemus raskas. Katse kiinnittyy Tom-pojan paljaaseen, silkkisen tukan peittämään päähän, juuri semmoiseen pikkulapsen takaraivoon, jota tekee mieli hellästi silittää. Tomin pään kohdalla kuva on täysin tarkka. Tom on valokuvassa hieman alle nelivuotias pikkumies.

Avojaloin-näyttelyn ja -kirjan tunnuskuvissa on Simbergien lapsenlikka Niemenlautassa kesällä 1913. Simbergin valokuva Hilma-lapsenlikasta ottama valokuva on loistavan hieno, terävä, taianomainen, unohtumaton, ja sen perusteella maalattu maalaus on täynnä Simbergin ajatusta ja tunnetta. Hilma-tyttö menehtyi niin nuorena, ettei ehtinyt saada omaa perhettä, mutta kaitsi Tomia ainakin yhden suven ajan Viipurinlahden rannalla. Ehkä Hilma hoiti Tomia kahtena seuraavanakin kesänä. Kesällä 1916 Simbergin perhe ei enää halunnut tulla Niemenlauttaan, koska Simbergin isä oli kuollut siellä tapaturmaisesti loppukesällä 1915. Ehkäpä kuvan puutarhakäynti on ajoittunut syksyyn Niclas Simbergin kuoleman jälkeen, kun murheellinen perhe on palannut Helsinkiin.


Hilma Ylä-Outinen. Valokuvaaja: Hugo Simberg, 1913. Kansallisgalleria.

Tulen yhtäkkiä ajatelleeksi, mahtoiko Tom muistaa myöhemmin edes hämärästi kiltin lapsenlikkansa, jolla oli valoisat, mietteliäät kasvot? Ehkäpä. Avojaloin-näyttely muistaa Tomin kanssa tuon pienen ja vastuuntuntoisen hoitajan, joka oli omalta osaltaan rakentamassa pikkupojalle hyvää perusturvallisuutta, sitä jota jokainen lapsi elämässään tarvitsee. Sellaisen Kannaksen toivoisin syntyvän katsojankin mielessä, Kannaksen jossa on myös lapsia, herkistäviä yksityiskohtia, yllättäviä yhtymäkohtia, laajoja maisemia, jotka inspiroivat ja liikuttavat. Kannaksen suhteen tiedämme, mitä menetyksiä oli edessä, mutta silti voimme tallettaa muistoja, rakentaa perusturvallisuutta, rakastaa ja huolehtia.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti