perjantai 26. huhtikuuta 2013

Unohdetut tulevaisuuden asiakkaat


Asiakkaista on tullut museoiden muoti-ilmiö. Museon kaikessa toiminnassa pyritään asiakaslähtöisyyteen, vastaamaan mahdollisimman kattavasti asiakkaiden esittämiin toiveisiin ja tarpeisiin: museoissa pyritään tarjoamaan sitä mitä asiakas pyytää. Yksi asiakasryhmä tuntuu kuitenkin unohtuvan kaikessa asiakaslähtöisyydessä, vaikka kahta museon perustehtävää, tallentamista ja säilyttämistä, tehdäänkin oikeastaan juuri heitä varten. Unohdettuja ovat tulevaisuuden asiakkaat!

Vaikka museon kokoelmatyö elää vahvasti tässä päivässä ja eläviä asiakkaita palvellaankin päivittäin, tärkein asiakas on kokoelmatyön näkökulmasta tulevaisuuden ihminen. Tätä tulevaisuuden asiakasta ei vielä ole olemassa, hän ei esitä toiveita, vaatimuksia tai ohjaa museoammattilaisten tekemiä valintoja. Tulevaisuuden asiakas ei myöskään anna asiakaspalautetta, saatikka soita museonjohtajalle ja kehu museon henkilökuntaa hyvin tehdystä työstä. Tulevaisuuden asiakas ei pysty vaikuttamaan, kuten tämän päivän asiakas voi tahtoessaan tehdä.

Kokoelmatyötä tekevän työaika menee sen miettimiseen mitä tulevaisuuden asiakas haluaisi ehkä kahdenkymmenen, viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua nähdä näyttelyssä tai mistä hän haluaisi tulevaisuudessa tehdä tutkimusta. Kokoelmatyötä tekevän on valittava mitkä aineistot parhaiten todistaisivat menneisyydestä ja puolustettava tulevaisuuden asiakasta, jotta kulttuuriperintö säilyisi hänellekin - hamaan tulevaisuuteen saakka.


Tämän päivän asiakkaat kaipaavat museokäynnillään elämyksiä: toiset haluavat rauhoittumista, toiset taas toimintaa. Joillekin ei riitä esineiden tarkastelu vitriinilasien läpi, vaan he kaipaavat mahdollisuutta kosketella aitoja esineitä, kokeilla miten karkeasta kankaasta oleviin vaatteisiin menneisyyden ihmiset pukeutuivat tai tunnustella miten kirvesmiehen ahkerat kädet ovat uurtaneet työvälineensä varteen likaisen syvän uran. Joku toinen haluaa haistaa merimiehen itämailta tuoman mausteen eksoottisen tuoksun ja kolmas aina uudelleen kuulla Valamon kirkonkellojen soivan merkkinä hävitystä sodasta ja luostarin menettämisestä. Nykyajan asiakkailla on monia toiveita ja vaatimuksia - tulevaisuuden asiakkaan tarpeista emme sen sijaan vielä tiedä. 

Kulttuuriperintö katoaa kahdella eri tavalla: esineet kuluvat, kun niitä pidetään esillä ja varsinkin jos niihin kosketaan. Toinen katoamistapa on tallentamatta jättäminen. Keskeistä kulttuuriperintöä jää tallentamatta, jos keskitytään liiaksi tämän päivän asiakkaiden tarpeiden tyydyttämiseen sen sijaan, että tallennettaisiin katoavia ilmiöitä. Jos kaikki museon resurssit uhrataan tämän päivän asiakkaan kasvavien tarpeiden tyydyttämiseen, aikaa ei jää käytettäväksi tulevaisuuden asiakkaan hyväksi.

Keskustelua on käyty siitä, miten kaikilla ihmisillä pitäisi olla oikeus yhteiseen kulttuuriperintöön. On jopa kyseenalaistettu, onko museon kokoelmilla mitään arvoa jos niitä ei esitellä yleisölle. Nykyajan ihmistä vaivaa mentaliteetti, jossa tärkeää on saada kaikki ja heti. Kyse ei ole ihmisen ahneudesta, vaan ihmisen rajattomasta halusta kokea ja ymmärtää asioita. Kulttuuriperintö on yhteistä, mutta niin on myös vastuu sen säilyttämisestä ja säilymisestä. Olisi hienoa jos me tämän päivän ihmiset itsekkäässä elämyshakuisuudessamme muistaisimme, että myös meidän jälkeemme tulee muita, jotka meidän laillamme haluavat ymmärtää ja kokea.


Kulttuuriperintö on katoavaista. Sen vaaliminen tulevaisuuden asiakkaille ei tapahdu itsestään!


Teksti: Reija Eeva
Kirjoittaja työskentelee Etelä-Karjalan museon esinekokoelmista vastaavana amanuenssina.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Hyvää tekevät hirsiseinät ja virtuaalista tiputunnelmaa


Terveiset Joutsenon pitäjäntuvalta! Minä, juuriltani keski-suomalainen sosionomi , yrittäjä ja artesaani, olen nyt reilun vuoden ollut kyseisellä punaisella tuvalla virallisena, Etelä-Karjalan museon valtuuttamana emäntänä. Vuosi, jonka ajan Joutsenon keskustan tuntumassa nököttävä pieni punainen tupa on ollut osa elämääni, on ollut mielenkiintoinen. Suuria odotuksia minulla ei hommasta etukäteen ollut, koska päädyin paikalle aika lailla sattumalta etsiessäni yritykselleni Teemataiteelle toimitiloja luovuuskoulutuksia ja kädentaitojen työpajoja varten.
Käynti museon ovesta sisään vaatii aina hieman seikkailumieltä. Museoita on tapana sisustaa siten, että kävijälle on luvassa yllätyksiä ja jotakin uutta, vaikkakin iäkästä.  Joutsenon pitäjäntuvalla seikkailumielelleni on riittänyt käyttöä. Kamareissa olevassa esineistössä riittää minullekin edelleen tutkittavaa.  Ja tuvan puolelle olen vuoden varrella viritellyt yllätyksiä erityisesti pieniä kävijöitä ilahduttamaan. Eilen naapurin eskarilainen huikkasi minulle pihassa, että on asiaa: Milloin olet taas menossa sinne paikkaan? hän kyseli. Ja kerroin, että voin käydä kysymässä häntä mukaan, kun seuraavan kerran käyn museolla. Virittämäni yllätykset ovat siis toimineet.
 Olennaisin yllätys, niin lapsille kuin aikuisillekin, pitäjäntuvalla on tilan kokonaistunnelma. Vanhat hirsiseinät, kuluneet ja hieman vinot huonekalut, kuparipannut ja valkoisten puolipellavaverhojen läpi suodattuva valo aiheuttavat mielessä väistämättä yllättymiselämyksen. Uuninpankolle viritetty Pitäjän tontun petipaikka tai kutojaansa odottavat pikkuiset räsymattopuut ovat vain elämyksen kestoa ja syvyyttä lisäävä mauste. Myönnän, että käytän tupaa myös usein itse. Tylsänä päivänä käyn tarkoituksella tankkaamassa tuvalla tunnelmaa, ja rauhoittuminen ja maan pinnalle pääseminen on taattua. Joskus nimenomaan museon emännöinnin haasteet ovat olleet syynä tylsyyteen ja siitäkin huolimatta stressi on kadonnut tuvan räsymattojen raitoihin. Pääsiäisen aikaan ei tuvalle sattunut vierailijoita, mutta silti muutamat tiput ja värikkäät höyhenet löysivät paikkansa ikkunoilta ja pöydiltä - halusin päästä leikkimään myös pääsiäisleikin tunnelmointipaikassani. Ehkä joku ohikulkija on vilkaissut ruutuikkunaan ja saanut mukaansa ripauksen pääsiäisen iloa.



 Iso osa tunnelmoinnista tapahtuu nykyisin virtuaalisesti ja niinpä pitäjäntuvan pääsiäinen on ollut käytettävissä myös Joutsenon pitäjäntupa –nimisellä facebooksivulla. Ja käyttäjiä oli vähintäänkin kymmeniä. Livekävijöitä tuvalla oli viime vuoden aikana reilu pari sataa, joista noin puolet oli lapsia. Netissä seikkailevan aikuisväestön tavoittamiseksi voisin jatkossa kenties koettaa vahvistaa pitäjäntuvan virtuaalisuutta. Olisi hienoa saada facebooktunnelmoinnin rinnalle nettiin myös tuvan tietoainesta ympärivuorokautisesti käytettäväksi.
Aikuiset eivät juuri vieraile livenä tuvalla tilauksesta, kuten lapsiryhmät.  Yleisten aukiolojenkaan kautta itsenäisesti päätöksiä tekeviä ihmisiä on vaikeaa saada paikalle silloin, kun heille sopisi. Ensi kesäksi suunnitelmissa on tilauksesta auki olemisen lisäksi saada liikkeelle ideaa, että joutsenolaiset yhdistykset mieltäisivät pitäjäntuvan erilaisten yhteisöjen vaihtoehtoiseksi kokoontumispaikaksi ja tapahtumien näyttämöksi. Sitä kautta tupa tulisi aikuisten käyttöön ja olisi samalla avoinna myös satunaisille kulkijoille. Miksi sitten ihmisiä pitäisi ”houkutella” paikalle? Kävijöitä, käyttöä tarvitaan, jotta Joutsenon pitäjäntupa paikkana ja mielentilana säilyy ja täydentää olemassaolollaan ympäristössämme tarjolla olevaa tunnelmapalettia.  Jos tupaa ei olisi, joutsenolaisilta puuttuisi paikka, jossa on helppo löytää omien juurien rauhoittava vaikutus ja mahdollisuus seikkailla maailman ihmeiden ihmettelyn ohella välillä oman kulttuuriperinnön maisemissa.
Joutsenon pitäjäntuvan facebook-sivu (julkinen, ei edellytä kirjautumista):
https://www.facebook.com/pages/Joutsenon-pit%C3%A4j%C3%A4ntupa/255236404578387?ref=hl

Teksti ja kuva: Reetta Tourunen