perjantai 26. huhtikuuta 2013

Unohdetut tulevaisuuden asiakkaat


Asiakkaista on tullut museoiden muoti-ilmiö. Museon kaikessa toiminnassa pyritään asiakaslähtöisyyteen, vastaamaan mahdollisimman kattavasti asiakkaiden esittämiin toiveisiin ja tarpeisiin: museoissa pyritään tarjoamaan sitä mitä asiakas pyytää. Yksi asiakasryhmä tuntuu kuitenkin unohtuvan kaikessa asiakaslähtöisyydessä, vaikka kahta museon perustehtävää, tallentamista ja säilyttämistä, tehdäänkin oikeastaan juuri heitä varten. Unohdettuja ovat tulevaisuuden asiakkaat!

Vaikka museon kokoelmatyö elää vahvasti tässä päivässä ja eläviä asiakkaita palvellaankin päivittäin, tärkein asiakas on kokoelmatyön näkökulmasta tulevaisuuden ihminen. Tätä tulevaisuuden asiakasta ei vielä ole olemassa, hän ei esitä toiveita, vaatimuksia tai ohjaa museoammattilaisten tekemiä valintoja. Tulevaisuuden asiakas ei myöskään anna asiakaspalautetta, saatikka soita museonjohtajalle ja kehu museon henkilökuntaa hyvin tehdystä työstä. Tulevaisuuden asiakas ei pysty vaikuttamaan, kuten tämän päivän asiakas voi tahtoessaan tehdä.

Kokoelmatyötä tekevän työaika menee sen miettimiseen mitä tulevaisuuden asiakas haluaisi ehkä kahdenkymmenen, viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua nähdä näyttelyssä tai mistä hän haluaisi tulevaisuudessa tehdä tutkimusta. Kokoelmatyötä tekevän on valittava mitkä aineistot parhaiten todistaisivat menneisyydestä ja puolustettava tulevaisuuden asiakasta, jotta kulttuuriperintö säilyisi hänellekin - hamaan tulevaisuuteen saakka.


Tämän päivän asiakkaat kaipaavat museokäynnillään elämyksiä: toiset haluavat rauhoittumista, toiset taas toimintaa. Joillekin ei riitä esineiden tarkastelu vitriinilasien läpi, vaan he kaipaavat mahdollisuutta kosketella aitoja esineitä, kokeilla miten karkeasta kankaasta oleviin vaatteisiin menneisyyden ihmiset pukeutuivat tai tunnustella miten kirvesmiehen ahkerat kädet ovat uurtaneet työvälineensä varteen likaisen syvän uran. Joku toinen haluaa haistaa merimiehen itämailta tuoman mausteen eksoottisen tuoksun ja kolmas aina uudelleen kuulla Valamon kirkonkellojen soivan merkkinä hävitystä sodasta ja luostarin menettämisestä. Nykyajan asiakkailla on monia toiveita ja vaatimuksia - tulevaisuuden asiakkaan tarpeista emme sen sijaan vielä tiedä. 

Kulttuuriperintö katoaa kahdella eri tavalla: esineet kuluvat, kun niitä pidetään esillä ja varsinkin jos niihin kosketaan. Toinen katoamistapa on tallentamatta jättäminen. Keskeistä kulttuuriperintöä jää tallentamatta, jos keskitytään liiaksi tämän päivän asiakkaiden tarpeiden tyydyttämiseen sen sijaan, että tallennettaisiin katoavia ilmiöitä. Jos kaikki museon resurssit uhrataan tämän päivän asiakkaan kasvavien tarpeiden tyydyttämiseen, aikaa ei jää käytettäväksi tulevaisuuden asiakkaan hyväksi.

Keskustelua on käyty siitä, miten kaikilla ihmisillä pitäisi olla oikeus yhteiseen kulttuuriperintöön. On jopa kyseenalaistettu, onko museon kokoelmilla mitään arvoa jos niitä ei esitellä yleisölle. Nykyajan ihmistä vaivaa mentaliteetti, jossa tärkeää on saada kaikki ja heti. Kyse ei ole ihmisen ahneudesta, vaan ihmisen rajattomasta halusta kokea ja ymmärtää asioita. Kulttuuriperintö on yhteistä, mutta niin on myös vastuu sen säilyttämisestä ja säilymisestä. Olisi hienoa jos me tämän päivän ihmiset itsekkäässä elämyshakuisuudessamme muistaisimme, että myös meidän jälkeemme tulee muita, jotka meidän laillamme haluavat ymmärtää ja kokea.


Kulttuuriperintö on katoavaista. Sen vaaliminen tulevaisuuden asiakkaille ei tapahdu itsestään!


Teksti: Reija Eeva
Kirjoittaja työskentelee Etelä-Karjalan museon esinekokoelmista vastaavana amanuenssina.

1 kommentti:

  1. Olipa erittäin hyvin kirjoitettu ja antoi ajattelemisen aihetta. Kiitos!
    Nyt tuntuu tosiaan olevan käytäntö että museot panostavat kaikkensa kävijöiden miellyttämiseen ja saavuttamiseen vaikka se kokoelmatyö on tärkeää. Se on kuitenkin tavalliselle museokävijälle näkymätöntä ja siten myös aliarvostettua.

    VastaaPoista