tiistai 27. lokakuuta 2015

Arvoisa yleisö, hurmaavat naiset ja arvoisat herrat



Bloggarina tässä kuussa Avojaloin - 10 elämää Karjalan Kannaksella -näyttelyn käsikirjoittaja, kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen.
 
Avojaloin-näyttelyn avajaisissa 25.4.2015 näyttelyn avasi virallisesti kirjailija Olavi Paavolainen. Oli hieno elämys nähdä yleisön ilme, kun museotoimenjohtaja Päivi Partanen kuulutti mikrofoniin, että nyt näyttelyn saapuu avaamaan kirjailija Olavi Paavolainen… Oli aivan hiljaista, kaikki katselivat ympärilleen henkeään pidätellen. Siten lasikäytävää pitkin ilmestyi pitkä, tolkuttoman komea mies tyylikkäässä puvussaan ja kiiltävissä kengissään, savuke imukkeessa, hiukset öljyttyinä. Ihmiset väistyivät sivuun hänen edestään. Entrée oli ihan juuri sellainen kuin loistavalta Olavi Paavolaiselta voi odottaakin. Tämä entrée, karismaattinen läsnäolo ja monologin lataus olivat Paavolaista esittäneen Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijän Seppo Kaisanlahden ansiota! Hän otti yleisönsä niin kuin maailmaanähnyt dandy vain voi. Katsoin Olavia, kuuntelin Olavia ja aika pysähtyi. ‒ Valokuvasta näkyy sekä minun että näyttelyarkkitehti Taina Väisäsen onni ja into, kun pääsimme avajaishulinan jälkeen Olavin käsipuoleen…



Olavi Paavolainen (Seppo Kaisanlahti) Avojaloin-näyttelyn avajaisissa 25.4.2015 (teksti: Anna Kortelainen)

Arvoisa yleisö, hurmaavat naiset ja arvoisat herrat,
Lepuutan silmiäni teissä. Miten toista olisi ihmisen elämä, jos joka päivä olisi tällainen huhtikuu. Saadessani kutsun näihin avajaisiin ajattelin, että jos vielä olisin nuori ja hurja, ilmestyisin avajaisiin paljain jaloin. Minä nimittäin pidän kovasti tästä näyttelyn nimestä Avojaloin. Tällaisena kevätpäivänä kuljen kernaasti nahkapohjaisissa kävelykengissä, mutta tiedän kyllä, miltä tuntuu potkaista puristavat kengät pois ja jatkaa matkaa paljain jaloin pitkin Kannaksen poimuttelevia polkuja. Me 20-luvun nuoret olimme sikäli vielä radikaalimpia, että me kirmailimme Terijoella ja Kivennavalla ajan muodin mukaisesti jopa aivan aataminasussa. Huomasin täällä näyttelyssä aamulla kierrellessäni, että täältä löytyy yksi valokuva minusta ja siinä minä esiinnyn Terijoen hiekoilla sentään urheilullisessa ranta-asussani.

Olen rakentanut itsestäni myyttiä ja minä olen oikein mielelläni myyttinen mies. Mutta Kannaksesta en halua myyttiä. Minä poseeraan, mutta Kannas ei poseeraa eikä sille tule poseerata, sillä Kannas tietää ja muistaa. Jokaisella meistä on oikeus omaan mytologiaamme, jos ja kun se antaa meille kaipaamamme, ymmärrettävän perhetaustan ja muokkaa meille omat henkilökohtaiset juuret. Henkilökohtainen myytti ei ole keneltäkään pois. Mutta Kannas ei ole myytti. Se on todellinen maailma, menneisyydessä ja edelleen nykyisyydessä. 

Kannakselle sijoittuu muistoja, joista en koskaan halua puhua enkä kirjoittaa, en nytkään.  Meillä kaikilla on rakkaita muistoja, jotka saavat meidät hymyilemään, mutta myös muistoja, jotka saavat meidät hätkähtämään ja sulkemaan silmämme. Vaikka se seutu, johon muistot sijoittuvat, katoaisi ulottuviltamme kuten lapsuus ja nuoruus kaikkoavat, meidän tulee antaa anteeksi ajalle, historialle, meitä vanhentaville asioille, meitä vanhemmille sukupolville, meille itsellemme ja meidän seuraajillemme. Sovinnolla pääsemme vapaiksi, voimme muistella vailla tuskaa, voimme omaksua uutta tietoa vailla ennakkoluuloja. Meillä kaikilla on omat näyttävät juhlahetkemme, mutta myös hiljaisuutemme. Kannaksella tapahtui sekä murhenäytelmiä että riemujuhlia, joskus yhteisesti jaettuja, joskus yksityisiä ja salattuja, joskus sellaisia tapahtumaketjuja, jotka olivat toisille tragedia, toisille riemuvoitto. Miten sellaiset hetket tulisi kokea nyt? Ne tulee kokea eri ihmisten näkökulmista, erilaisten kertojien avulla.

Kotiseudultani Kivennavalta oli suunnilleen yhtä pitkä matka Viipuriin kuin Pietariin. Kivennavan pitäjä rajautui idässä Rajajokeen. Äitini puutarhassa Vienolan kotitalomme mailla kukkivat hänen mielivärinsä: äitini mieliväri oli violetti, joten puutarhassa oli violetteja leukoijia, leimukukkia, heliotrooppeja ja orvokkeja. Näissä avajaisissa näette koristekukissa äitini lempiväriä muistutuksena Vienolan kukkaloistosta. 

Jotta sinipuna loistaisi väkevänä, Vienolassa niiden vastavärikontrastiksi istutettiin keltaiiriksiä. Myös tässä näyttelyssä väriparit saattelevat meitä, sillä parit ja vastakohdat, valot ja varjot saavat meidät näkemään elämän kolmiulotteisena; sekä elämän ennen meitä että meidän oman elämämme juuri nyt.
Tiedättekö, miten Vienolalle kävi? Veljeni lähti Vienolasta viimeisenä rauhan päivänä ja otti sieltä talteen vain kaksi valokuva-albumia. Omat joukot polttivat Vienolan seuraavana päivänä. Mutta valokuva-albumi oli hyvä valinta, kun jotakin oli evakuoitava. Meillä kaikilla on tämä kokemus: olemme menettäneet jonkun, jolta nyt voisimme kysyä taustastamme ja suvustamme ja ylipäätään menneestä, mutta häntä ei enää ole. Jos on kuvia ja esineitä, on jo johtolankoja. Vahvoja, houkuttelevia johtolankoja on täällä tänään paljon.

Muistot ovat hauraita kuin Vienolan keittiössä paistetut marengit tai voimallisia kuin joka kevät aina samaan paikkaan nouseva tulvavesi. Ei kaikkea ole menetetty. En minäkään ole kadonnut lopullisesti. Muistamme, katselemme kuvia ja esineitä, herättelemme menneen mielikuvituksessamme. Näyttely on nyt avattu. Tarina jatkuu. Oikein hyvää avajaispäivää teille kaikille, hyvä herrasväki. Sulkeudun suosioonne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti