perjantai 1. kesäkuuta 2018


EDELLEEN ELOSSA


Kun siirryin reilu viisi vuotta sitten museoassistentiksi lastentarhanopettajan työstä, ystäväni sanoi: ”Ei oo siun homma, tylsistyt kuoliaaksi.” Enpä arvannutkaan, mitä olisi edessä: historian herääminen eloon sekä intohimo tutkimista kohtaan. Kyllä, myös minulle, joka ei juuri koskaan käynyt museoissa, koska muut vapaa-ajanviettotavat veivät minunkin huomioni. Ketä ne vanhat potit voisi kiinnostaa tai iänikuinen aihe: sota.


Etelä- Karjalan museo: Jaana Kiero


Olen saanut yllättyä, koska tutkimieni esineitten aiheet ovat olleet elämänläheisiä ja omaa elämänhistoriaakin koskettavia: muoviset retkiastiat, paperinuket, lukuisat erilaiset tekstiilit, rakuunoitten kunniamerkit, huonekalut, rakennukset, valokuvissa esiintyvät valokuvaamoitten leimat, henkilöt ja maisemat, hammaslääkärin, suutarin ja puusepän työvälineet, sairaaloitten esineistö, rahatoimen vanha arvoesineitten säilytysarkku, evakkokuormassa tuotu omaisuus sekä entisestä ammatistani tutut välineet: puiset, käsintehdyt lelut, vain muutamia aiheita mainitakseni.





 Leluja Parkkarilan päiväkodista. Etelä- Karjalan museo: Jaana Kiero


Museoesineen arvon määrittää sen tarina: missä esinettä on käytetty, milloin ja kenelle esine on kuulunut? Mihin historialliseen tapahtumaan esine liittyy? Lisääkö esine museokokoelman kulttuurihistoriallista arvoa? Esine on siis konkreettinen todiste menneestä. Nykyisessä informaatiotulvassa on ollut hyviäkin puolia, myös museotyössä. Sukututkimuksista ja muista digitoiduista aineistoista saattaa löytyä runsaasti museoarvoa lisäävää tietoa hyvinkin vanhojen esineiden kohdalla.


Valtava kasa puusepän työvälineitä on muuttunut suureksi määräksi tietoa Lappeenrannan historiasta. Lahjoittaneen henkilön taustoja tutkiessani, avautui eteeni Lappeenranta 150 vuoden takaa lähes sadan vuoden ajalta esineitten, valokuvien ja arkistomateriaalin muodossa. Perheenjäsenet olivat jättäneet perinnökseen kertomuksia Lappeenrannasta ja perheestään ääninauhojen, lehtihaastatteluitten, maalausten, valokuvien ja esineitten muodossa. Onpa perheen poika päässyt kirjaankin sekä teatteriesitykseen: Koston kevät –teoksessa poika kertoo tarinaa sisällissodan ajoilta ja Imatran teatterissa esitetyssä Sivulliset osalliset –näytelmässä samainen henkilö on saanut roolin.  Perheen isä on ollut omin käsin valmistamassa Lappeenrannan kouluihin, raatihuoneelle ja apteekkiin kalustoja, perheen miesten käsistä on valmistunut myös soittimia, taulujen kehyksiä ja viimeisiä leposijoja eli ruumisarkkuja, sisällissodan aikaan sekä punaisille että valkoisille. Isä on ollut perustamassa Lappeenrannan työväenyhdistystä, jonka yksi osa, eli työväentalo on kolmannen kerran häviämässä Lappeenrannan katukuvasta. Isä ja pojat ovat viihdyttäneet lappeenrantalaisia sekä kaupungin vierailijoita soittoharrastuksellaan. Melkoinen aarre kasasta höyliä siis paljastuikin.  


Etelä- Karjalan museo: Jaana Kiero

Museologian opintoihini liittyi nykydokumentointitehtävä, missä piti tallentaa museoon jokin nykyajan ilmiö. Dokumentoitava ilmiö saattoi olla myös aineeton: laulut, tanssit, risteily jne. Valitsin omaan tehtävääni aiheeksi Pusupuiston vanhan kioskin senhetkisen toiminnan. Pusupuiston kioskin tarina oli mielenkiintoinen värikkäine taustoineen. Kioskin historia alkoi jo 125 vuotta sitten, 1893. Kioskin perusti nuohoojamestarin vaimo, joka haki kaupungilta lupaa ”kesäryytmaassa kesäaikana myydä limonaadia, setteriä ja soodavettä”. Tämän jälkeen Pusupuiston kioski on toiminut kaupunkilaisten kohtaamispaikkana ja mm. opaskierrosten lähtöpaikkana. Kioskin pitäjinä on toiminut yksityishenkilöitä, urheiluseuroja ja yhdistyksiä. Onpa kioski päässyt Lappeenrannassa 1939 kuvattuun elokuvaankin ”Punahousut”. Kioski vilahtaa elokuvassa jopa neljä kertaa. Kioskissa on vuosien saatossa myyty perinteisiä kioskituotteita: makeisia, savukkeita, lehtiä sekä virvoitusjuomia, kahvia ja pullaa, kesäteatterin pääsylippuja sekä matkatoimiston toimesta erilaisia matkalippuja. Kioski on toiminut myös matkailutoimiston infopisteenä sekä maailman pienimpänä vaatekauppana.

Lappeenrannan Pusupuiston kioski. kuva: Jaana Kiero

Elähdyttävää on ollut museotyö! Kokoelmiin liittyvät, elokuvaakin jännittävämmät tarinat, museon tallennusvastuualueelle suunnatut retket työkavereitten kanssa ja näyttelyistä nousevat tunteet ovat pitäneet minut elossa ei tylsässä, vaan suunnattoman mielenkiintoisessa työssä. Tutkimusten mukaan kulttuuri lisää ihmisen elinvuosia samassa määrin kuin liikunta. Entäpä, kun ihminen saa työskennellä kulttuurialalla? Mahdammeko elää ikuisesti?
Kun ystäväni luuli, että kuolisin museotyössä tylsyyteen, taisi poikani tietää asian oikean laidan tokaistessaan: ”Sinne sie kuulutkii, kaltastes joukkoon.”
(kuva: taistelu)
Jaana ja nuket. Kuvan otti Noora Niemi.

Kirjoittaja Jaana Kiero toimii kokoelmapuolen museoassistenttinä Lappeenrannan museoilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

EDELLEEN ELOSSA Kun siirryin reilu viisi vuotta sitten museoassistentiksi lastentarhanopettajan työstä, ystäväni sanoi: ”Ei oo siun h...