Tärkein indikaattori on ihminen

Laatikon pohjalta löytyi sutattu aanelonen. Minun jäljiltäni sellaisia löytyy yhtenään. Käsialan tunnistin kyllä omakseni, mutta muuten minulla ei ollut mitään hajua, mitä muistiinpanot olivat, saati milloin ne oli tehty. 

Epäilemättä lipare oli ainoa mikä sattui käteen jollain seminaarireissulla, jolloin esiintymislavalta tai puhujanpöntöstä tykitettiin niin hienoja ajatuksia, että ne oli pakko kirjoittaa talteen. Useinhan sellaiset kuningasajatukset synnyttävät allekirjoittaneessa hetkellisesti niin huumaavia aivomyrskyjä, että nekin on välittömästi tallennettava. Uskon aina vilpittömästi, että joskus näille oivalluksille tulee vielä käyttöä. Sitten kun aika on. Useimmiten se aika ei kuitenkaan tule, sillä paperit muhjaantuvat laukun pohjalla, ja ajastaan muuttavat iäisyyteen. 

Tämäkin paperimoniste on jo vähän rutussa, ja sen kääntöpuolella on esitelty erilaisia kulttuurialan indikaattoreita, toiminnan mittareita ja niille asetettuja painoarvoja. Mitä todennäköisemmin se on vuodelta 2016, seilannut kuusi vuotta laatikoissa ja muovitaskuissa. 

Paperi puikahti esiin piilostaan ensimmäisen kerran vajaa kuukausi sitten, kun kaivelin laatikoistani materiaalia erästä työpajaa varten. Museon henkilökunta oli aloittamassa tulevaisuuden asiakas- ja vapaaehtoistoiminnan suunnittelun. Sen myötä myös museon asiakasraati tulisi nykyisessä muodossaan tiensä päähään. 

Reilut kymmenen vuotta sitten meillä innovaationa alkanut asiakasraatitoiminta oli menestys, ja se tuotti tärkeitä tuloksia. Asiakkaiden kanssa tehtiin näyttelyitä, nykydokumentointia, testattiin erilaisia museopalveluita, arvioitiin näyttelyjen toimivuutta, osallistuttiin innovaatiokilpailuihin ja kehitettiin uutta, kuten museomummo- ja vaaritoimintaa sekä perustettiin vertaisihmettelijät museoihin. Raati kokoontui neljästi vuodessa ja tapaamiset olivat parhaimmillaan kuin herätyskokouksia täynnä uutta virettä ja energiaa. Puhuttiin jopa museoagenteista, jotka levittäisivät museoasiaa erilaisiin tietämättömyyden poteroihin, jonne museon elvyttävä valo ei vielä luonnostaan langennut. Meillä oli rohkeutta (ja oli meillä leikkimieltäkin) hakea raatiin myös museokielteistä henkilöä, ihan oppimistarkoituksessa. Sellaista ei löytynyt.

 Asiakasraatilaiset tekivät taideteosten valintaa taidemuseon näyttelyyn. Mona Taipale opastaa.
Kuva: Päivi Partanen.

Vertaisihmettelijä  Raili Leino työssään. Kuva: Päivi Partanen

Museovaari Jorma Taipale kertoo lapsuudestaan. Kuva: Päivi Partanen

Ajat muuttuvat ja nyt on erään aikakauden akseli kääntänyt kylkeään. On kiitosten aika. 

Rakkaat entiset, vanhat ja nykyiset asiakasraatilaiset, museon asiakkaat, yhteistyökumppanit ja ihana henkilökuntamme! Teimme yhdessä tärkeää työtä, olimme ajan hermolla, avasimme keskustelua siitä, mistä silloin pitikin, eli miten nostetaan asiakas ja ihminen keskiöön julkisella sektorilla toimivassa kulttuuriperintöä tallentavassa ja välittävässä museossa. Me teimme sen - meidän asiakasraatimme oli ensimmäinen Suomen museoissa syntynyt asiakasraati ja myös ensimmäinen kaupungissamme. Nyt tilanne on aivan toinen ja se on mahtava juttu! Asukkaiden osallistaminen ja yhteiskehittäminen on nykyään jo arkipäivää kunnissa. 

Palaan takaisin rypistyneeseen aanelkkuun. Sattumalta se löysi taas tiensä näkökenttääni, kun aloitin kirjoittamaan tätä blogitekstiä. Koska kirjoittaminen on minulle taistelua oman täydellisyydentavoittelun, kivistävien sormien ja välillä olemattoman keskittymiskyvyn kanssa, minulla ei ollut kiirettä aloittaa. Siirsin sitä viimetippaan, kunnes oli aikaa muutama tunti tehdä jotain valmiiksi. Etätyöpöytäni on sotkuinen, sehän on sanomattakin selvää. 

Olen varma, että olette kuvitelleet sen mielessänne jo muutenkin, ilman että sitä täytyisi erikseen mainita. Mutta, koska asiat työpöydälläni näköjään jotenkin vain tapahtuvat, esineet, paperit piiloutuvat ja taas ilmestyvät omien toiveittensa mukaisesti ja kuten tarkoitettu on, löysivätkin harhailevat silmäni ensimmäisenä tuon suttuisen, kulmistaan repeytyneen, mutta sisällöltään unohtuneen paperin. Olen kirjoittanut siihen näin, alkuun jo painavasti: Asiakaskokemuksia oppii olemalla asiakkaana, se ei riitä, että miettii asioita toimistosta käsin. Asiakaskokemus ei ole koskaan valmis, on jatkuvasti oltava valppaana ja kehitettävä uusia asioita. 

Nämä eivät ole minun omia ajatuksiani, jonkun paljon viisaamman ja rohkeamman. Seuraavaksi hän antaa meille jo vapaat kädet tehdä asioita yhdessä, ilman agendaa ja protokollaa: Palveluita kannattaa tehdä yhdessä asiakkaan kanssa. Ihmiset vain pistetään samaan huoneeseen. Ja puhutaan, mennään ja tehdään. Ei tarvita mitään tutkimuksia tai taustakirjallisuutta. Huomioidaan vain toiset samalla tavalla kuten itsekin haluaisimme tulla huomioiduksi. 

Lopuksi päädytään vielä imperatiiviin: Tutustu asiakkaaseen niin hyvin, että voit elää asiakkaan elämää! Sivun alalaitaan olin sitten raapustanut nettisivuosoitteenkin. 

Hyvä lukija! Parahin asiakas! Me täällä museolla, verkon tällä puolella, olemme miettineet mitä me toivoisimme tulevaisuuden asiakasyhteistyöltä, nyt olisi mahtavaa kuulla sinun ajatuksiasi. Mitä sinä mietit? Mistä haaveilet, mitä pelkäät? Mitä toivot? Tule meidän kanssamme suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta, jatkajaa asiakasraadille, uutta linjaa asiakasyhteistyölle, yleisötyölle, sidosryhmätyölle, miksi sitä halutaankin kutsua. Ota yhteyttä, tutustutaan toisiimme! Tehdään asiat niin kuin luovuuden lähettiläs, huippupuhuja Tuija Seipell meitä tuolla kuusi vuotta sitten inspiraation ja äkillisen kirjoituspuuskan herätteenä toimivalla luennolla kehotti. Kootaan ihmiset yhteen ja ruvetaan puhumaan ja tekemään uutta museotoimintaa. Ihmisiltä ihmisille. Keskitytään siihen, mikä kantaa. 

Sillä loppujen lopuksihan tärkein indikaattori on ihminen. 

Päivi Partanen 

Museotoimenjohtaja