Karttojen kummitteleva kinttupolku

Etelä-Saimaa kirjoitti huhtikuussa Taipalsaaren kunnan suunnittelevan uutta retkeilyreittiä, joka yhdistäisi Kirkonkylän ja Saimaanharjun taajamat. Kävelijöiden, juoksijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön suunniteltu reitti seurailee Saimaan rantoja ja jo olemassa olevia teitä ja polkuja. 

Museoilla huomiota suunnitelmassa kiinnitti erityisesti eräs mäntyvoittoisessa harjumaastossa kiemurteleva reitinpätkä: liekö suunnittelijoilla tiedossakaan, kuinka pitkäaikaisesti käytössä olleelle polulle uusia maastoja etsivät ulkoilijat eräässä reittikohdassa ohjataan? 

Nykyisen paloaseman takamaastossa sijaitsevalta, Pikku-Punkaharjuna tunnetulta näköalapaikalta Syrjäpohjanlahden rantamia seuraillen kohti Pappilankangasta kulkeva kinttupolku kummittelee historiallisena reittinä alueen kartoissa jo 1700-luvulla. Olettaa voi, että samaa polkua on kuljettu hyvinkin jo pitäjän perustamisen aikoihin 1500-luvulla.  

Tämä vuosisatoja vanha, harjunselkiä myötäilevä kulkureitti on pieneltä osalta välttynyt täydennysrakentamiselta ja lenkkeilijöiden tossujen kuluttamana säilynyt alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan aina näihin päiviin saakka. Aikanaan polkua myöten on tosin päässyt kulkemaan aina nykyiselle kirkolle saakka. Reitin ammoinen pohjoispää on jäänyt käytöstä 1800-luvun alkupuoliskon tienoilla: polun varjoa seurailevan nykykulkijan pysäyttää viimeistäänkin tuolloin käyttöönotetun hautausmaan kiviaita.

Säilyneen polun (punainen), kadonneen polun (sininen) ja tulevaan retkeilyreittiin kuuluvan polunosan (oranssi) summittaiset sijainnit kartalla.

Leike alueen kartasta vuosilta 1768/71. Kartasta näkyy, että blogitekstin kinttupolku on alkuperäinen kulkureitti Jauhialan suunnasta Taipalsaaren kirkolle. Kartta Kansallisarkiston Viipurin kuvernementin revisionikonttorin kartta-arkisto –kokoelmasta. 

Pitäjänkartta 1800-l puolivälistä. Uusi tielinjaus on jo syntynyt vanhan reitin tilalle. Kartta Kansallisarkiston Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto –kokoelmasta. 

Tielinjaukset muuttuvat, kulkureittien käyttötavat ja käyttäjien määrät vaihtelevat, maisemat vesakoituvat, pellot metsittyvät, taloja puretaan ja rakennetaan – mutta joskus jokin pieni, arjessa huomaamaton sirpale säilyy vuosisadasta toiseen.  

Miltä vuosisatainen polku sitten näyttää nykypäivänä? Kuinka pitkälle sitä harjumaisemassa pääsee seurailemaan? 

Polku kiipeää ylämäkeen...

... ja jatkuu kärrypolkuna pitkin harjun lakea.

Polun varrelta löytyy useampi mahdollinen potero tahi soranottokuoppa... 

... ja vehreitä maisemia järvelle. 

Polku haarautuu – mihin nyt? 

Polun vasen haara lähtee kohti kirkonkylää, oikea jatkaisi pitkin lahden rantaa. 

Suota vasemmalla... 

...suota oikealla. 

Kosteikolta polku lähtee jälleen kohoamaan... 

… kunnes törmää harjun laella omakotitaloalueeseen.  

Tähän se päättyy...  

… mutta myöhemmät kulkijat ovat kuluttaneet itsepäiselle polulle uuden, omakotitalot kiertävän reitin.   

Jälleen yhdet lenkkarit polkua tallaamassa.  

Kinttupolkua myöten kohti kirkkoa! 

Oikopolku ei todennäköisesti kulje kovinkaan etäällä alkuperäisestä reittilinjauksesta.  

Nykyiselle maantielle on vain kivenheiton matka. 

Kulkijan eteen nousee aita. Vanhan reitin linjaus olisi jatkunut hautausmaan läpi kohti kirkkoa.  

Kirkonkylän palvelut houkuttivat ennen ja houkuttavat nyt – varhaisempaa kulkijaa ehkä kutsuivat kirkon kellot, nykykulkijaa TsV:n jäätelökioski, josta tunnetusti löytyvät Etelä-Karjalan suurimmat pallot. 😊  

Vanha, hiekkainen neulaspolku on pehmeä lenkkareiden alla. Ympärillä tuoksuu kuiva mäntykangas, vivahdus kalaa ja kosteikoiden kohdalla vahva suopursu. Kulkiessa ajatukset karkaavat väkisinkin menneeseen: millaiset kengät tulevan retkeilyreitin pohjaa satoja vuosia sitten kuluttivat? Mistä kulkija tuli, minne hän meni ja mitä hän kantoi mukanaan? 

 

Teksti ja kinttupolkukävely: 

Marianna Karttunen 

Amanuenssi 

Carlos

Karvainen assistentti

Kartta-aineistoihin uppoutumien:  

Esa Hertell 

Arkeologi