perjantai 14. joulukuuta 2018

Erasmus+ -retkellä vanhassa Itävalta-Unkarissa eli nykyisellään Italiassa ja Sloveniassa 


Lappeenrannan museoiden Erasmus+ -projektin reissu numero neljä suuntautui marraskuun puolivälissä Italian Goriziaan, Slovenian Nova Goricaan ja Italian Triesteen. Alue on vanhaa Itävalta-Unkaria. Gorizia ja Trieste ovat nykyisin Italian Friuli-Venezia Giulian autonomista aluetta ja Nova Gorica on Sloveniaa, mutta ehti olla osa Jugoslaviaa Slovenian itsenäistymiseen saakka. Alueella on nähty rajoja ja niiden siirtymisiä viimeisen sadan vuoden aikana runsain mitoin ja tästä syystä kiinnosti matkalaisia kovasti.
Lappeenrannan museoiden intendentit Reija Eeva ja Satu Ståhlberg, sekä amanuenssit Elisa Lindell ja Sini Saarilahti lähtivät matkaan sunnuntaina 11.11. Noin kahdentoista tunnin matkan teon jälkeen olimme perillä Goriziassa. Talvikaudella Finnair ei lennä Pohjois-Italiaan, mutta Lufthansan lennoilla Helsingistä Münchenin kautta Triesteen, ja lisäksi parilla junamatkalla lähtö- ja tulopäissä, pääsimme perille kohteeseen.

Matkaseurue yhteiskuvassa. Kuva: Satu Ståhlberg



Maanantaiaamuna suuntasimme kohti isäntäorganisaatiomme Musei Provinciali di Gorizian yhtä museota, Palazzo Attems-Petzensteinia. Tämä entinen vaikutusvaltaisen suvun koti toimii nykyään taidemuseona. Tapasimme museossa isäntämme, jotka esittelivät meille museon kokoelmanäyttelyä, jonka yhtenä teemana oli Gorizian historia ja kansainvälisyys. Teosten aiheet ja taiteilijoiden henkilöhistoria liittyivät vahvasti kaupungin ja alueen historiaan. Museokierroksen ja keskustelujen jälkeen tutustuimme Gorizian vanhaan kaupunkiin ja kuulimme lisää kaupungin historiasta, ruttoepidemiasta, slovenialaisista, juutalaisista, jesuiitoista, kirkoista, reformaatiosta ja sen muista erityispiirteistä.
Päivän lopuksi pääsimme tutustumaan Palazzo Coronini Cronbergiin. Palazzo oli kahden merkkisuvun hieno kartano, joka oli suvun viimeisen jäsenen testamentin pohjalta perustettu säätiön ylläpitämäksi museoksi. Museon huoneissa oli interiöörinäyttely kreivin keräämistä huonekaluista ja esineistä. Kokoelmassa on merkittävä venäläinen esine- ja huonekalukokoelma, koska suvun yksi haara oli Venäjän viimeistä keisaria lähellä oleva Bibikovin perhe. Museossa oli lisäksi vaihtuvien näyttelyiden tila, jossa nyt esiteltiin venäläisen kokoelman koruja, jalokiviä ja hopeita. Lisäksi esillä oli Franz Xaver Messerschmidtin ilmeikkäät Aivastava mies ja Aurinkoon katsova mies -veistokset.
Tiistaiaamuna kiipesimme Gorizan kukkulalle, jossa sijaitsee useita museoita. Meille kerrottiin I maailmansodasta ja esitteltiin samalla Museo della Grande Guerra di Goriziaa. Museossa käy paljon lapsi- ja koululaisryhmiä. Meidänkin kanssamme samaan aikaan museossa oli lapsiryhmä. Näyttely kertoi I maailmansodasta eri teemojen kautta. Näyttelyn alussa oli Euroopan kartta ennen sotaa, ja näyttelyn lopussa kartta sodan jälkeen. Niiden välissä esiteltiin muun muassa elämää rintamalla, sodan julmuutta, eri rintamia, pommitettua Goriziaa ja totaalista sotaa ja sen uhreja.


Vierailemamme museorakennus. Kuva: Reija Eeva.


Samassa rakennuksessa I maailmansodan museon kanssa oli siis muitakin Gorizian museoita, joihin saimme tutustua. Muotimuseo esitteli muodin historiaa ja vaihtuvassa näyttelyssä oli uusia suunnittelijoiden muotiluomuksia. Arkeologinen museo puolestaan esitteli kaupungin ja alueen esihistoriaa.
Lounaan jälkeen kuljimme linnakukkulan alittavan tunnelin läpi ja kiipesimme Gorizian linnaan puiston kautta. Linnassa oli kaupungin ylläpitämä museo, jossa esillä oli itse linnan ja kaupungin historiaan liittyviä kokoelmia sekä hienot näköalat alas kaupunkiin. Sumuinen ilma tosin hieman rajoitti näkyvyyttä juuri tuona päivänä.

Sumuista Gorizian kaupunkia. Kuva: Reija Eeva

.

Keskiviikkona tutustuimme Slovenian puolella sijaitseviin Nova Gorican museoihin sekä itse kaupunkiin. Nova Gorican rautatieasemalla sijaitsee kahden kaupungin yhteinen informaatiokeskus sekä rajavartiosta kertova museo. Oppaamme kertoi miten raja oli vedetty I:n maailmansodan jälkeen noin puolen vuoden ajaksi niin, että asukkaat olivat saaneet valita asuinpaikkansa joko Jugoslavian tai Italian puolelta. Rajan toiselle puolen haluavat perheet olivat saattaneet vaihtaa keskenään taloja ja asuntoja. Puolen vuoden jälkeen raja suljettiin, eikä luontainen kanssakäyminen ollut enää mahdollista. Rajasta kertovassa näyttelyssä oli erilaisia rajaan liittyviä mukaansatempaavia kertomuksia ihmisistä ja tapahtumista. Esimerkiksi yhdessä esillä olleessa kuvassa oli hääpari seisomassa Italian puolella ja taaempana ”hääväkeä” Jugoslavian puolella. Sulhanen oli päättänyt siirtyä Italian puolelle asumaan morsiamensa kanssa, mutta halunnut muiston sukulaisistaan hääkuvaan, sen takia hääkuva oli otettu rajalla ja sukulaisia näkyi kuvan taustalla kurkistelemassa Jugoslavian puolella.


Nova Gorizan rautatieasemalla olevassa Rajamuseossa. Kuva: Reija Eeva


.

Nova Gorican kaupungin rakentaminen kuulosti erikoiselta tapahtumalta. Kaupunki on perustettu vuonna 1948 ja sinne oli rakennettu muun muassa liiketiloja, kerrostaloja, kaupungintalo ja kirjasto. Nova Gorica vaikutti hyvin vireältä ja viihtyisältä paikalta. Kaupunkikierroksella tutustuttiin kaupungin tärkeimpiin rakennuksiin sekä muistomerkkeihin ja kaupungin puistoihin sijoitettuihin veistoksiin. Kaupunkikierroksen päätteeksi pääsimme katsomaan kaupungin ulkopuolelle komeita vuoristomaisemia ja vuonna 1927 rakennettua siltaa Solkanin kylässä.



Silta Solkanissa. Kuva: Reija Eeva


Kaupunkikierroksen ja siltaelämyksen jälkeen tutustuimme museon toimistotiloihin sekä toimiston vieressä sijaitseviin näyttelytiloihin. Rakennuksen alakerrassa oli lelunäyttely, jonka tekemisessä oli huomioitu erityisesti näkövammaiset. Näkövammaisia ei Sloveniassa ollut aikaisemmin huomioitu näyttelyissä näin laajasti, joten näyttely oli ylpeyden aihe museolle. Yläkerrassa oli I:een maailmansotaan sekä rajateemaan liittyvä näyttely.

Toimiston jälkeen tutustuimme museon seuraavaan kohteeseen Kromberkin linnaan, jossa meille esiteltiin siellä olevia taidekokoelmia. Linnassa oli esillä myös juutalaisesta säveltäjästä, Viktor Ullmanista kertova näyttely. Päivän viimeinen ohjelmanumero oli käynti Nova Goricassa sijaitsevassa Kostanjevican fransiskaaniluostarissa. Siellä pääsimme tutustumaan kryptaan, johon oli haudattu ranskalaisen Bourbon-suvun jäseniä, muun muassa kuningas Kaarle X. Vierailulla näimme myös luostarin vanhan hienon kirjaston. Pohjolan marraskuusta tulleille vieraille päivän taisi kruunata luostarin puutarhassa nähty kiwihedelmien poiminta.



Luostarin puutarhaa ja taustalla Gorizian linna kukkulalla. Kuva: Elisa Lindell

 .

Illalla heitimme hyvästit Gorizialle ja torstaiaamu valkeni Triestessä aurinkoisena, mutta tuulisena. Meille oli järjestetty tapaaminen Museo Della Guerra per la Pace Diego de Henriqueziin (suom. Rauhan sotamuseo), joka sijaitsi bussimatkan päässä keskustasta. Oli kiinnostava nähdä Goriziaan verrattuna suurkaupunkia päivänvalolla ja päästä muuallekin kuin keskusta-alueelle ja onhan julkisten käyttö aina hivenen jännittävää uudessa ympäristössä. Google apunamme suunnistimme bussiin, joka vei meidät halki kaupungin kohti museota, joka lopulta pienen kävelyn jälkeen löytyi helposti. Se sijoittui alueelle, joka näytti lähiöltä ja osin vanhalta sotilasalueelta rautalangoin ja muurein rajattuine tontteineen.


Museo Della Guerra per la Pace Diego de Henriquez. Kuva: Sini Saarilahti.



Museo Della Guerra per la Pace Diego de Henriquez. Kuva: Sini Saarilahti.

Museo on perustettu keräilijän, sotilaan, antropologin ja tutkija Diego de Henriquezin (1909–1974) kokoelmien pohjalta. Kokoelma luovutettiin 1980-luvulla Triesten kaupungille. Museo ei ollut varsinaisesti ”perinteinen” sotamuseo, vaan se kertoi pitkästä ja raskaasta matkasta kohti rauhaa, sotaa kaunistelematta ja sankaroimatta. Näyttely koostui maailmansotia käsittelevistä osioista, joissa oli hyvin saatu kahlehdittua sodan raadollinen tunnelma ja ydin kuvin ja esinein. Tekstit olivat pääasiassa kirjoitettu englanniksi, joten seuraaminen oli helppoa. Näyttelytilana oli suuri moderni hangaari. Osaan hallia sijoittui myös näyttelytiloina toimiva yläkerta. Ensimmäisen kerroksen näyttelyä hallitsi sotaan liittyvä raskas ajoneuvo- ja tarvikekalusto.

Museon näyttelytilaa ja esillä olleita ajoneuvoja. Kuva: Reija Eeva.



Tutustumassa näyttelyyn. Kuva: Sini Saarilahti.


Museon yläkertaan sijoittui Trieste sodassa 1914–1954 -osio, jossa oli esiteltynä myös museon kokoelmien ja nimen taustahahmo, Diego de Henriquez.  Vaihtuvien näyttelyiden tilassa oli kuvia viimeisestä Italiassa käydystä I maailmansodan taistelusta Vittorio Venetossa. Kuvat esittelivät siviileiden ja sotilaiden tunnelmia sodan päätyttyä. Museo oli moderni ja näyttelyt helposti sisäistettävissä ja seurattavissa, näyttelyiden sisältö puolestaan oli mieleenpainuva ja puhutteleva. Museon toiminta laajenee lähitulevaisuudessa kun kaksi vanhaa, entistä parakkirakennusta tullaan kunnostamaan näyttelytiloiksi.
Torstai-iltapäivän käytimme kaupunkiin tutustumiseen. Osuimme juuri auringonlaskun aikaan aallonmurtajalle ja näimme miten kaupungin näyttävimmät rakennukset valaistuivat yksi toisensa jälkeen pimenevässä illassa.


Auringonlasku Triestessä. Kuva: Sini Saarilahti.



Ilta Triestessä. Kuva: Sini Saarilahti.


Perjantaina meille oli isäntiemme toimesta järjestetty käynti varmasti Triesten synkimpään paikkaan, entiselle natsien keskitysleirille Risiera San Sabbaan. Matkasimme jälleen auringonpaisteessa bussilla toiseen suuntaan Triesten keskustaa. Kyseessä oli entinen riisitehdas, joka lopetti toimintansa vuonna 1934.  Kuninkaallinen Italian armeija käytti osaa tehtaan rakennuksista varastoinaan ja 1940 vuoden jälkeen tehdas muutettiin sotilasparakeiksi. Saksalaisten miehityksen aikana entinen tehdas toimi italialaisten sotilaiden väliaikaisena pidätysleirinä ja myöhemmin se muutettiin natsien keskitysleiriksi, jossa vankeina oli pääasiallisesti juutalaisia ja partisaaneja. 1960-luvulla rakennukset toimivat rautaesiripun takaa paenneiden keskuksena. 15.4.1965 Italian presidentti Giuseppe Saragat julisti Risiera San Sabban kansalliseksi monumentiksi. Rakennuskompleksi muutettiin museoksi arkkitehti Romano Boicon suunnitelmien mukaan vuonna 1975.  Tällöin tehtiin myös näkyvimmät muutostyöt kuten betonisten korkeiden muurien rakentaminen rakennusten ympärille. Leirin pihapiiristä on purettu teloitukseen käytetty rakennus ja uuni, jossa vainajat poltettiin. Ristien huoneeksi kutsutusta selliosastosta on purettu kolmen kerroksen väliset välipohjat ja puisia ristikkorakenteita on lisätty tyhjään tilaan. Muutostöiden yhteydessä seiniltä poistettiin kauttaaltaan vankien kaiverrukset ja merkinnät.  Vaikka aurinko paistoi sisään betonipihalle, tunnelma oli käsin kosketeltavan raskas ja synkkä. Vierailun päätteeksi tutustuimme vielä museon näyttelytilaan, joka oli kokonaisuuteen sovitettu hienosti vähäeleisin ja karuin materiaalein. Haikein mielin hyvästelimme isäntäväkemme, jotka olivat tulleet Goriziasta seuraamme Risiera San Sabban vierailun ajaksi. Toivotimme heidät erittäin tervetulleiksi vastavierailulle Suomeen.


Museon näyttelytilassa kuuntelemassa opastusta. Kuva: Sini Saarilahti.

Risiera San Sabban sisäänkäynti. Kuva: Sini Saarilahti.


Risiera San Sabban sisäpiha. Seinässä näkyy puretun teloitusrakennuksen paikka. Kuva: Sini Saarilahti.


Matkan virallinen osuus oli nyt suoritettu, mutta päätimme tyydyttää tiedonnälkäämme vielä tutustumalla Triesten linnaan. Korkealla mäellä sijaitsevalle San Giuston linnalle pääsimme muutamien harha-askelten jälkeen. Tutustuimme vuosien 1468–1636 välisenä aikana rakennettuun kivilinnaan, sen näyttelyyn ja ympäristöön. Linna oli pienehkö ja hyvin haltuun otettavissa, näyttely käsitteli pääasiassa asevarastojen aarteita. Ympäröiviltä muureilta aukesivat upeat näkymät Triesten yli merelle. Tutustuimme pikaisesti myös linnan vieressä sijaitsevaan 1300-luvulla rakennettuun San Giusto Martiren katedraaliin. Roomalais-goottilainen rakennus on tunnettu myös sen yksityiskohtaisista, alttarin päällisen kupolin violetein ja kultaisin värein kimaltavista mosaiikeista.



Linnan sisäänkäynti. Kuva: Sini Saarilahti.



Triesten kaupunki ja merinäkymä linnalta. Kuva: Satu Ståhlberg.


San Giusto Martiren katedraali. Kuva: Sini Saarilahti.



Katedraalin interiööriä ja kupoli. Kuva: Reija Eeva


Lauantaina Suomeen lähti takaisin väsynyt, mutta paljon mielenkiintoista historiaa nähnyt ja oppinut porukka.

Kirjoittajat ja matkalaiset: Satu Ståhlberg, Reija Eeva, Sini Saarilahti ja Elisa Lindell

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Muistelmia kokoelmatyöstä Eira työssään. Kuva: Etelä-Karjalan museo. Syksyllä 2018 julkaisimme ensimmäisen osan pitkäaikaisten työnte...