perjantai 15. helmikuuta 2019

Muistelmia kokoelmatyöstä

Eira työssään. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

Syksyllä 2018 julkaisimme ensimmäisen osan pitkäaikaisten työntekijöidemme Eiran ja Ullan muistelmia työuran varrelta. Jatkamme muisteloiden parissa ja tällä kertaa Eira muistelee kokoelmien ja kokoelmatyön muuttumista ja kehitystä.

Eiran aloittaessa työt museolla vuonna 1975 kaikki museon toiminnat olivat keskittyneet Etelä-Karjalan museolle, siellä sijaitsivat niin näyttely-, kokoelma- kuin työtilatkin. Näyttelynvaihtoon ja kokoelmatyöhön liittyvät toimet tehtiin laboratoriossa, ja siellä oli tuolloin muun muassa höyläpenkki teknisiä töitä varten. Nykyisin runsaassa käytössä oleva pesupöytä hankittiin 1980-luvun puolivälin tienoilla, sen jälkeen kun taidemuseon nykyiset tilat olivat valmistuneet ja näyttelynrakennukseen liittyvät tekniset työt keskittyivät sinne. Laboratoriossa oli myös vetokaappi, joka oli alkuvuosina kovassa käytössä. Tuolloin laboratoriossa oli vielä runsaasti museon tulipalossa vaurioituneita esineitä ja esineiden osia, joita käytiin läpi. Etenkin rautaesineitä oli runsaasti, ne puhdistettiin elektrolyysissä ja lakattiin. Esineestä etsittiin aiempi, Lappeenrannan museon tai Käkisalmen museon numero, tämän perusteella tiedot aiemmista kortistoista ja sen jälkeen luetteloitiin esine uudelleen Etelä-Karjalan museon kokoelmaan. Vanhat esinenumerot oli usein kirjoitettu nahkapalalle, joka oli rautalangalla kiinni esineessä. Tulipalossa osa näistä numeroinneista oli säilynyt ja osa tuhoutunut, joten kaikkia esineitä ei pystytty vanhoista kortistoista tunnistamaan. Lisäksi Lappeenrannan museon aikaiset esinekortit olivat tiedoiltaan melko suppeat, useinkaan kortissa ei ollut muuta tietoa kuin esineen nimi ja kenties lahjoittaja. Kuvailutietoja, mittoja tms. ei oltu kirjattu. Näin ollen esineiden tunnistaminen oli usein hankalaa. Jos oli vaikkapa kaksi valkoista rautasänkyä, ei millään voinut tietää, kumpi oli kumpi.



Esineiden luettelointityö tehtiin käsin, ensin lehtiöön ja sitten kirjoituskoneella pahvikorteille. Eiralla oli alkuun ”nakuteltava” Triumph, ja kirjoitusvirheen sattuessa piti tietenkin aloittaa kortin teko uudelleen alusta.  Ensimmäiset tietokoneet 1980-luvulla herättivät alkuun vastusta, myös Eiran itsensä taholta, ja muun muassa eläkeikää lähestyvä työntekijä ei suostunut enää koneen käyttöä opettelemaan. Koneet kuitenkin tulivat jäädäkseen ja ensimmäinen kokoelmahallintajärjestelmä Antikvaria otettiin käyttöön 1990-luvun puolivälin tienoilla. Alkuaikoina luettelointityö tehtiin vielä myös pahvikorteille, kunnes todettiin tämän olevan turhaa – ehkä tietojen säilymiseen ”koneella” ei alkuun suhtauduttu täysin luottavaisella mielellä. Aika ajoi Antikvariankin ohi, ja haastattelua tehdessä oltiin jo aloitettu selvitystyö jälleen uuteen järjestelmään siirtymisestä.
Esineiden säilytyspaikkatiedoista pidettiin erillistä paikkakirjaa, johon oli kirjattu esineen luettelointinumero, nimi ja sijaintipaikka. Esinettä siirrettäessä paikkatieto sitten aina kumitettiin pois ja kirjoitettiin uusi tilalle. Nykyisin paikkatiedot (eli onko esine näyttelyssä, säilytystilassa, lainassa jne.) kirjataan suoraan kokoelmahallintajärjestelmään.


Vanhoja paikkakirjoja ja esinekortteja. Kuva Noora Niemi


Ennen digiaikaa esineiden valokuvauskin oli huomattavasti monimutkaisempaa. Museolla ei ollut käytössä omaa kameraa, vaan esinekuvausta varten tilattiin aina paikalle valokuvaaja. Tämä kuvasi tietyn esineryhmän, kuvat kehitettiin ja liimattiin pahvikorteille. Kuvausprojekti ei tietenkään ollut mitään halpaa lystiä, ja vain murto-osasta kokoelmassa olevista esineistä oli kuva olemassa luettelointikortin yhteydessä. Digikameroiden myötä alettiin esineistä ottaa jo luetteloinnin yhteydessä tunnistekuva, ja nykyisin esinekuvaus kuuluu perustyöhön. Tämä helpottaa luettelointityötä huomattavasti myös siinä mielessä, ettei esinettä tarvitse sanallisesti kuvailla niin tarkasti.



Tunnistekuvat vuodelta 2004 ja 2018, kehitystä tapahtunut tässäkin.





Kokoelmat ovat kasvaneet vuosikymmenten saatossa ja uusia kokoelmia on perustettu lähes kaikilla vuosikymmenillä. Eiran aloittaessa olemassa oli Etelä-Karjalan museon kokoelma, joka pohjautui aiempiin Lappeenrannan museon ja Käkisalmen museon kokoelmiin. Tuolloin kokoelma sisälsi myös kaikki taideteokset. 1970-luvun loppupuolella Wiipuri-museon säätiö päätti perustaa Wiipuri-museon, joka vaalisi rajan taakse jääneen Viipurin muistoa. Museon sijaintipaikaksi valikoitui Lappeenranta. Esineistöä uuteen kokoelmaan lahjoitettiin alussa todella suuret määrät ja lisätyövoimaa palkattiin esineistön läpikäyntiin ja luettelointiin. Museoon saatiin myös Viipurin pienoismalli, joka rakentui paikalle pala palalta. Jokaisen uuden palan saapuminen oli tapaus ja synnytti kiinnostusta myös lehdistössä. Wiipuri-kokoelman karttuminen väheni pikkuhiljaa ja nykyisin kokoelmaan ei enää liitetä uusia esineitä.
Myös Ratsuväkimuseo perustettiin 1970-luvulla ja sen yhteydessä esineistöä tuli myöskin runsaasti, ei kuitenkaan läheskään niin paljon kuin Wiipuri-museon kokoelmaan. Ratsuväkimuseon kokoelmaa kartutetaan edelleen, mutta siihen liittyviä lahjoituksia tulee suhteellisen harvoin.

Käsityömuseo perustettiin 1980-luvun alussa Kimpiseen, Laura Korpikaivo-Tammisen asuintalon naapuriin. Käsityömuseossa oli oma henkilökuntansa, mutta näyttelynvaihtojen yhteydessä Eira ja museomestari pyydettiin usein apuun. Käsityömuseon toiminta päättyi 2000-luvun alussa ja 2000-luvun puolivälissä sekä kokoelmat että asuinkiinteistön irtaimisto siirrettiin museon säilytystiloihin.
1980-luvulla myös Wolkoffin talo irtaimistoineen siirtyi museon hallintaan ja se työllisti melko lailla. Alkuun talo tyhjennettiin esineistöstä korjausta ja rakennustutkimusta varten ja esineitä varten saatiin useita eri säilytystiloja ympäri kaupunkia. Kaikki talon tekstiilit vietiin Lauritsalaan pesulatiloihin, ja yhden talvikauden ajan Eira ja toinen museon työntekijä kävivät niitä siellä läpi. Talon avautuminen museona viivästyi siellä tapahtuneen tulipalon vuoksi, kaikeksi onneksi irtaimistoa ei ollut vielä kuskattu sisään. Talossa olevien esineiden luettelointiin palkattiin ulkopuolinen henkilö ja hän hoiti työnsä hyvin antaumuksella – jokainen pieninkin esine on tarkasti numeroitu ja luetteloitu.


 Leena Räty, Eira Räisänen ja Eeva-Kaisa Hakulinen tyhjentämässä Wolkoffin talon ullakkoa. Kuva: Elina Vuori.


Kokoelmat ovat karttuneet ja kasvaneet ja näin ollen myöskin säilytystilojen tarve on kasvanut. Alussa säilytystiloja oli ainoastaan Etelä-Karjalan museolla. Tilan alkaessa täyttyä äärimmilleen saatiin uutta säilytystilaa Kristiinankatu kahdeksasta, jossa nykyisin sijaitsee taidemuseo. Tila oli jaettu kahtia ja puolet siitä toimi teatterin varastona. Tänne saatiin sijoitettua suurempia esineitä ja Wiipuri-museon kokoelmia. Kun tilaa alettiin remontoida taidemuseoksi, oli muutto edessä. Säilytystiloja on ollut tämän lisäksi ympäri kaupunkia: väestönsuoja Opintiellä, huoneita Alakylän koululla, Hankkijan talolla, Lavolankadulla… Useampaan kertaan on myös esitetty ja toivottu säilytystiloja lähempää Linnoitusta, esim. Satamatieltä tai Rakuunamäeltä. Kokoelmia on vuosien myötä siirrelty paikasta toiseen, siirrellään tälläkin hetkellä ja edelleen samojen ongelmien parissa painiskellaan – säilytystilaa on aina liian vähän.


Viimeisiä viedään! Noora Niemi ja Helena Karvinen pakkaamassa kokoelmaesineitä ilmastointiremontin alta. Kuva: Marjut Kasanen



Eira Räisästä haastatteli ja jutustelut tekstin muotoon saattoi museoassistentti Noora Niemi.

maanantai 4. helmikuuta 2019


Takaisin Viipuriin


Viimeisessä   Viipurin matkaa käsittelevässä jutussamme tutkija Anne Tahvainen esittelee Jalmari
Lankisen Viipuriin suunnittelemaa Maalaiskunnan taloa.


Arkkitehti Jalmari Lankinen suunnitteli 20-30-luvuilla Viipuriin n. 30 rakennusta. Osa niistä on säilynyt näihin päiviin. Eräs esimerkki aivan Viipurin keskustassa on vuonna 1932 valmistunut Maalaiskunnan talo nykyisen Severnaja Ulitsan varrella. Punaisenlähteentorin laidalle rakennus kohosi Viipurin maalaiskunnan toimitaloksi, mutta tämän ohella siellä toimi mm. maaseurakunnan kirkkoherranvirasto, yksityissairaala sekä Arkkitehtitoimisto Jalmari A. Lankinen. Rakennuksen peruskiven lasku suoritettiin 29.6.1931 ja siinä yhteydessä perustuksiin sijoitettiin sinkkilaatikko, johon pantiin rakennuksen piirustukset, vanhan kunnantalon valokuva, talon rakennushankkeen vaiheita käsittävä selostus, kunnalliskertomuksia, rahanäytteet ja peruskiven laskemispäivänä ilmestyneet viipurilaiset sanomalehdet.

Maalaiskunnan talo. Kuvan on ottanut Jalmari Lankinen. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

perjantai 1. helmikuuta 2019


Takaisin Viipuriin 

Viipurin kaupungin kauniit rakennukset ovat vuosikymmenten saatossa nähneet paljon. Osa rakennuksista tuhoutui Viipurin pommituksissa, osa vasta neuvostoaikaan. Monia upeita kivirakennuksia on säilynyt myös vahingoittumattomana tai vai hieman kärsineivä läpi vuosikymmenten. Tämän jutun ovat kirjoittaneet  museoassistentti Mari Tams, rakennustutkija Sini Saarilahti ja museoassistentti Sari Piiroinen.


Hackmanin talo postikortissa

Hackmanintalo, Piispankatu 14


Hackmanintalo on yksi kauneimmista Viipurin taloista. Sen valmistui vuonna 1908 arkkitehtien Uno Ullbergin ja Axel Gyldenin suunnitelman mukaan Hackmanin perheen asuin-, ja liikepalatsiksi. Ullbergin ja Gyldenin kollegojen mielestä pääkonttorin ulkoasu oli ”vankka muttei raskas”.

Palatsin rakennutti Wilhelm Hackman (kauppaneuvos ja maapäivävaltuutettu, Viipurin kaikkien aikojen merkittävimpiä teollisuusjohtajia). Viipurilaiset kutsuivat taloa graniittilinnaksi. Talon fasadi on päällystetty graniittien eri lajeilla, koriste-eläimillä sekä lintukuvioisella ornamenteillä.

Talon ylelliset sisätilat olivat marmoria ja tammea. Yläkerta varattiin johtaja Wilhelm Hackmanille ja hänen perheelleen. Kommunismin aikana pääkonttorista tuli asuintalo, 1990-luvun alussa se siirtyi yksityisten sijoittajien käsiin.

Hackmanien suvun tarina alkoi, kun vuonna 1790 Johan Friedrich Hackman saapui Viipuriin Bremenistä. Hän sai oikeudet perustaa kauppahuoneen Viipuriin ja myöhemmin hänellä oli myös puutavarayritys, saha, mylly ja tiilitehdas.

Wilhelm Hackmanin kaudella sahatoiminta jatkui, oli myös hienotaontaa ja siirtomaatavarakauppaa. Aterimien valmistus aloitettiin 1870, mukaan tulivat myös kahvipannut ja muut keittiötarvikkeet. Hackman on nykyisin Fiskars Groupin tuotemerkki, joka on edelleen pohjoismainen aterinasiantuntija.

Satamien kautta kulkeva rahti oli elintärkeää kauppahuoneille ja teollisuusyrityksille. Viipurissa oli Suomen suurin ulkomaankauppasatama. Kauppahuone Hackman ei ollut kiinnostunut vain sahoista ja puutavarasta. Se harjoitti myös kahvin, suolan ja sillin tuontikauppaa, samoin raakasokerin ostoa Helsingin Töölön sokeritehtaalle. Myös viinejä tuotiin pienissä määrin.

Yksityishenkilöinä Viipurin suuret liikemiehet tukivat taidetta ostamalla sitä sekä rahoittamalla nuorten taiteilijoiden opintoja ja opintomatkoja. Wilhelm Hackman maksoi mm. suuren osan taidemaalari Juho Rissasen oleskelusta Ranskassa v. 1911-1912 ja tilasi sitten Rissaselta Hackmanin taloa varten uusklassisen maalauksen ”Nuorten neitojen sunnuntainen vierailu”.

Luonnos Juho Rissasen maalauksesta " Nuorten neitojen sunnuntainen vierailu".Kuva: Lappeenrannan museot


W. Hackman tuki myös musiikkia ja lainasi Jean Sibeliukselle merkittäviä rahasummia tämän oleskellessa Saksassa ja Italiassa. Wilhelm Hackman oli vaikuttaja monilla yhteiskuntaelämän aloilla, hän oli teollisuusmies, johtava kunnallismies Viipurissa ja valtiopäiväedustaja. Hänen panoksensa oli usein ratkaiseva taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia toteuttaessa, hänet tunnettiin hyväntekijänä ja taiteen suosijana. W. Hackman oli aikanaan epätavallisen halukas ymmärtämään työläisten toivomuksia ja halukas parantamaan heidän olojaan.


Keskiaikainen kauppiaantalo, Karjaportinkatu 7

Viipurin vanhankaupungin alueen katuverkko oli peräisin 1600-luvulta, vanhimpien rakennusten historia ulottuu keskiajalle saakka.

Kauppiaantalo on piharakennus 1600-luvulta, keskiaikaisperäiseksi oletettu rakennus. Talo on restauroitu Neuvostoaikana, nykyinen ulkoasu on syntynyt 1979 valmistuneen restauroinnin yhteydessä.

Keskiaikainen kauppiaantalo. Kuva: Lappeenrannan museot

Valittu linja on lähellä tyylihistoriallista restaurointia, rakennukselle on haettu varsin rohkeasti tietylle aikakaudelle tyypilliseksi oletettua ilmettä, kaiketi varsin vilkkaan mielikuvituksen avustamana.

Keskiaikainen Viipuri oli monikansallinen kaupunki, suomalaisia, karjalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia ja hollantilaisia, venäläisiä. Heidän hallussaan oli Keski-Eurooppaan suuntautunut kaupankäynti. Yleisimpiä tuontiartikkeleja kankaat, suola, mausteet, vientituotteista turkikset, terva ja kala.


Ent. Piispantalo, Piispankatu 9, Podgornaja ulitsa 9

Kolmikerroksisien rakennuksen alin osa kuuluu taloon, joka vuodesta 1647 lähtien oli muun muassa Viipurin Piispan käytössä. Rakennus on ilmeisesti ajalta ennen 1640–1650 tehtyä katuverkkojen uudistamista, mikä selittää rakennuksen vinon sijainnin tielinjaan nähden. Rakennus on palanut useita kertoja ja vuonna 1887 sen siirryttyä uudelle omistajalle konsuli Ludvig Paciukselle se uudistettiin täysin.  Holvattu pohjakerros jätettiin paikalleen ja sen päälle rakennettiin kaksi uutta kerrosta. Nykyinen ulkoasu perustuu arkkitehti Waldemar Backmanssonin vuonna 1887 laatimiin korotus- ja laajennuspiirustuksiin.

Rakennuksessa toimii nykyään hotelli. Kuva: Sini Saarilahti

Rakennuksen 1600-luvun osia.Kuva: Sini Saarilahti

Tontilla sijaitsi 1600-luvulla rakennettu pormestari Johan Cröellin talo, joka vaurioitui toisessa maailmansodassa ja purettiin neuvostoaikana. Nykyinen, vuonna 1997 valmistunut rakennus on arkkitehti Sergei Aleksejevin suunnittelema ja se noudattelee ulkoasultaan vanhaa pormestarin taloa. Talon alla on vielä säilynyt osia alkuperäisestä kellarista.

Cröellin taloa ja retkeläisiä sateenvarjoineen. Kuva: Jaana Kiero

Kellotorni, Linnankatu 5


Kellotornin vieressä on Vanhan tuomiokirkon rauniot.  Tarina kertoo kirkon vieressä olevan Mikael Agricolan hauta.  Kellotornin tutut lyönnit ovat olleet osa Viipurin äänimaisemaa. Sen tutut lyönnit saatiin kuulumaan myös jatkosodan aikana, pian Viipurin takaisinvaltauksen ja elpymisen merkiksi.



Kellotornin historia alkaa jo 1400- luvulla. Nykyisen muotonsa se on saanut 1700-luvulta. Tornin rakentaminen on ollut kolmivaiheinen.

Ensimmäinen vaihe:

1400 -luvulla rakennetun ja 1500-luvulla Tuomiokirkon kaupunkikirkon kellotornina toiminut kello torni on pohjamuodoltaan neliskulmainen ja sen valmistusmateriaali on harmaakivi.  Siinä on yläosan aukkojen katteena satulakate.

Toinen vaihe:

Rakennus paloin 1600-luvun loppupuolella, jonka jälkeen se rakennettiin uudelleen. Nelikulmaisen kiviosan jatkeeksi muurattiin tiilikatteine, kahdeksankulmainen, kaariaukoin varustettu korotusosa, johon sijoitettiin aikaa osoittava kello. Tornin katteena oli suippopäinen telttakatto.  Toiselle korottamiselle oli syynä kaupunkipalot ja torni toimi myös palotornina.



Kolmas vaihe:

 Vuonna 1796 aikaisemman kiviosan jatkeeksi rakennettiin tornia kiertävä parveke sekä tila kaupungin kellolle, joka näkyi nyt entistä kauemmas.  Suunnitelmat teki silloinen kuvermentinarkkitehti Johann Brockman(?). Ylimmän osan muodosti neljään suuntaan avoin kaariaukkoinen tasanne metallisine soittokelloineen, sekä päätteenä kupukatto. Alkuaan puiset kellotaulut korvattiin 1800-luvulla rantatauluilla ja kupariset numerot saivat lehtikultauksen.
Lappeenrannan museoiden väkeä Kellotornin juurella kesällä 2018. Kuva: Lappeenrannan museot


Raatitorni


Raatitorni sijaitsee Luostarinkadun reunassa, matalien kivirakennusten välissä - katunäkymää hallitsevana mustine barokkipäätyineen. Kaupungin kattojen yläpuolelle kohoava Raatitorni on ainoa jäänne keskiaikaisen kaupunkimuurin tornista. Muurin kymmenestä puolustustornista oli tämän tornin ylläpito kuulunut kaupungin raadille. 1500-luvulla laajennuksen myötä raatitornia käsittänyt osa jäi välimuuriksi. Käyttötarkoitus muuttui 1650 – luvulla. Siitä on tehty kirkonkellon torni, jonka alaosaksi oli jäänyt alkuperäistä neliönmuotoista paksuseinäistä harmaakiviosaa yhdentoista metrin korkeudelta. Sortuneen yläosan tilalle oli muurattu kahdeksan kulmainen kaikkiin suuntiin kaariaukkoinen jatko-osa kirkon kelloa varten.


Raatitorni Viipurissa kesällä 2018. Kuva: Lappeenrannan museot


Oman kellotornin oli näin saanut Munkkitornin laidalla sijainnut entinen luostarikirkko, jonka 1600-luvun alussa oli kunnostettu luostarilliseksi kirkoksi. Tornin korkea suippopäätyinen katto oli 1700- luvulla kaupunkipalojen jälkeen uudelleen rakennettu. Samoihin aikoihin oli välimuuri muilta osiltaan purettu pois.



Viimeksi raatitorni toimi Viipurin maaseurakunnan kirkon kellotornina. Talvisodan tuhot kohtasivat sekä kirkkoa, että raatitornia, jonka kattorakenteet paloivat talvisodan viimeisenä päivänä.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Takaisin Viipuriin


Vanhan tuomiokirkon ja Luostarin kadun kaupunkitalot esittelee tässä jutussa tutkija Sinikka Myyrä. 

Vanha tuomiokirkko


Viipurin keskiaikainen kaupunginkirkko, myöhemmin tuomiokirkko, rakennettiin vuosien 1435–1445 aikana katolisen seurakunnan Autuaan Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin kirkoksi. Keskeinen sijainti kaupungissa oli valittu niin, että kirkosta oli suora näköyhteys Viipurin linnaan. Ennen tämän kivikirkon rakentamista samalla paikalla oli todennäköisesti ollut puukirkkoja, jotka oli menetetty tulipaloissa.

Kivikirkon keskiaikaista ulkomuotoa ei tarkalleen tiedetä, mutta oletettavasti kirkko oli Suomen upeimpia – ainoastaan Turun tuomiokirkko oli hienompi. Sisätiloissa oli monta alttaria ja pinnat tiettävästi koristeltu kalkkimaalauksilla. Erityistä olivat pilarit, jotka eivät olleet tavalliseen tapaan tiiltä, vaan päällekkäin muurattuja virolaisia kalkkikivilaattoja.

Uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla luterilaisen tuomiokirkon aseman saanut kirkko on muuttanut toistuvasti ulkomuotoaan ja tehtäväänsä aina toiseen maailmansotaan asti. Ensimmäisen kerran kirkko paloi jo 1470-luvulla kaupungin tulipalossa. Myöhemmin kirkko vaurioitui uudelleen tulipalossa 1600-luvulla, minkä jälkeen sitä uudistettiin nykyiseen kokoonsa. 1700-luvulla Viipuri siirtyi Ruotsilta Venäjälle, ja katolinen kirkko muutettiin ortodoksiseksi Vapahtajan Syntymän katedraaliksi. 1700–1800-luvun vaihteessa kirkon keskiaikainen asu, kuten korkea katto, muuttui kun käyttö vaihtui varastoksi ja viljamakasiiniksi. Varastokäytön jälkeen kirkko palautui vielä kirkolliseen käyttöön: hetkeksi uudelleen ortodoksikirkoksi ja vuonna 1918 luterilaiseksi varuskuntaa palvelevaksi kirkoksi. Viimeisen kerran kirkko tuhoutui talvisodan pommituksissa 18.2.1940, jolloin jäljelle jäivät vain ulkoseinät ja vieressä sijaitseva kellotorni. Viipurin takaisin valtauksen jälkeen kirkko oli tarkoitus rakentaa uudelleen, mitä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa Viipurin siirryttyä Neuvostoliitolle jatkosodassa. Kirkon alta on 1900- ja 2000-lukujen alussa etsitty myös piispa Mikael Agricolan hautaa, sillä tiettävästi Viipuriin haudatun Agricolan hautapaikaksi valittiin todennäköisesti juuri tuomiokirkko sen oltua kaupungin arvokkain sija.

Kirkon alkuperäinen esineistö säilyi kirkossa luultavasti vuoden 1628 kaupungin paloon asti, minkä jälkeen esineistöä uusittiin. Tuolloin kirkkoon saatiin muun muassa Saksassa 1200-luvulla valmistettu Sigfriduksen ehtoolliskalkki, joka oli Suomen hienoin keskiaikainen liturginen astia. Alun perin astia vietiin Ruotsin sotajoukkojen mukana Osnabrückin tuomiokirkosta kolmikymmenvuotisen sodan aikana, minkä jälkeen se kulkeutui Viipuriin. Nykyisin kalkki sijaitsee Porvoon tuomiokirkossa.

Nykyään vanhasta tuomiokirkosta voi nähdä enää kirkon raunioituneet seinät sekä vieressä olevan, kirkkoa myöhemmin rakennetun kellotornin. Hyvänä maamerkkinä toimiva kellotorni on säilynyt itse kirkkoa paremmin. Kellotorni valmistui nykyiseen korkeuteensa vaiheittain 1600–1700-lukujen aikana ja toimi 1800-luvulla myös palotornina. Kirkon vierellä on myös muistokivi osoittamassa kenttähautausmaan paikkaa, sillä vuonna 1942 paikalle haudattiin 108 kaatunutta suomalaissotilasta, joiden siunausta odottavat ruumiit paloivat kirkon mukana 1940. Kirkon vinottainen asettuminen ympäröiviin katuihin ja muuhun rakennuskantaan verrattuna muistuttaa, että kirkko on vanhempaa perua kuin muu ympäristö.

Vanhan tuomiokirkon sivusisäänkäynti. Kuva: Jalmari Lankinen 1939, Lappeenrannan museot.

 Vanhan tuomiokirkon raunioita sekä kellotorni vuonna 1944. Kuva: Jalmari Lankinen, Lappeenrannan museot. 

Vanha tuomiokirkko pommituksen jäljiltä kellotornista katsottuna. Kuva: Erkki Kartano 1941. Museovirasto, historian kuvakokoelma.

Vanhan tuomiokirkon kellotorni 28.6.2011. Kuva: Reija Eeva, Lappeenrannan museot


Luostarinkadun keskiaikaiset kaupunkitalot


Luostarinkadulla (nyk. Vyborgskaja ulitsa) sijaitsee kaksi oletettavasti keskiaikaista kivirakennusta, jotka on rakennettu ennen 1600-luvulla tehtyä katuverkon uudistamista. Molemmat keskiaikaisperäiset rakennukset saivat Muinaistieteellisen toimikunnan suojeluksen vuonna 1930 vahvistetussa asemakaavamuutoksessa.


Luostarinkatu 8 nykyinen ulkoasu jyrkkine kattoineen poikkeaa aikaisemmasta, koska rakennus on restauroitu vuonna 1978. Rakennuksen keskiaikaisesta ulkoasusta ei kuitenkaan ole tietoa. Pienikokoinen rakennus erottuu ympäristöstään hyvin, sillä se sijaitsee väljällä tontillaan viistosti nykyisiin katuihin nähden.


Keisarinkatu 8, myöh. Luostarinkatu 8 1970-luvun restaurointia edeltävässä asussaan. Verkkopalvelu Finnasta löytyneen Lahden museoiden kuvan oheistiedoissa mainitaan rakennuksen olleen ”killan kirkko”, joka olisi toiminut aikoinaan ammattikunnan kokoushuoneena ja paikkakunnan ensimmäisenä kouluna. Kuva: Juho Vikstedt 1918–1922, Lahden kaupunginmuseo.



Luostarinkatu 10 sisäpihan rakennus, ”kiltatupa”, sijaitsee Jalmari Lankisen vuonna 1930 suunnitteleman Viipurin satamatyömieskunnan rakennuksen sisäpihalla. Rakennusta on keskiajalla käytetty oletettavasti kiltatupana, joskin siitä löytyy maininta myös mahdollisena raatihuoneena. Tämä saattaa olla Viipurin vanhin säilynyt rakennus. Nykyisin rakennus jää aidan taakse kadulta lähes näkymättömiin. 

Ylä ja alapuolen kuvat: Luostarinkatu 10 keskiaikainen rakennus satamatyömieskunnan rakennuksen sisäpihalla. Kuvat: Jalmari Lankinen 1938–1939, Lappeenrannan museot.





Luostarinkatu 10 ennen satamatyömieskunnan rakennuksen valmistumista. Kuva vuosilta 1900–1929, Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Kustannusosakeyhtiö Otavan kokoelma.


perjantai 4. tammikuuta 2019

Takaisin Viipuriin


Weckroothin taloa meille  tunnelmallisesti esitteli kesällä 2018 museoassistentti Tuija Parjanen-Saborit.


Lempi Jääskeläinen ja Weckroothin talo


Talvipimeillä kiinnostuin Weckroothin talosta. Eikä aikaakaan, kun olin tilannut antikvariaatista Lempi Jääskeläisen kirjan Weckroothin talo.  Ei riittänyt, että olin lainannut sen kirjastosta. Halusin oman kappaleen palatakseni tunnelmiin uudestaan ja uudestaan.

Ilokseni henkilökunnan kesämatka kesällä 2018 suuntasi Viipuriin ja sain kovin mieleisen tehtävän;  lyhyen esittelyn Weckroothin talosta. Poimin pikaisesti tietoa sieltä täältä. Mutta sen sijaan, että olisin kirjoittanut jo kirjoitettua, halusinkin jakaa ihanien työkavereideni kanssa fiilikset, jotka jo kirjaa lukiessani tunsin. Kaatosade sopi hyvin tunnelmaan. Paperit valuttivat  musteensa mukulakiville. Juuri tällaiseksi kuvittelin sään olleen kirjan alkusivuillakin. 


Ylpeä kauppias Juhana Weckrooth katselee kahta laivaansa. Prikiin Sankt Annaan lastataan talia ja merirasvaa ja fregattiin tervatynnyreitä ja lankkuja. Matka Lyypekkiin alkaa pian. Syysmyrskyä uumoillaan ja on kiire päästä alta lähtemään.
Voit kuulla laivamiesten puhetta: ruotsia, saksaa, venäjää. Tynnyrit kolisevat ja laivojen kellot kilkattavat lähdön merkiksi. Kapteeni Gottlieb ja Juhana Weckrooth keskustelevat hiljaa. Huhutaan niskureista ja kauppias Juhana tekee selväksi,  ettei hän siedä palveluksessaan ainoatakaan kapinoijaa.
Viereiset kauppiaat sulkevat ikkunaluukkuja illan hämärtyessä. Juhana Weckrooth lähtee kohti komeaa kotitaloaan. Raatitorin laidalla hän nojaa raskain mielin puuhun. Katsoo samalla rautaista ristikkoporttia. Mieli on yhtä harmaa kuin syysilma. Talon ikkunasta loistaa valo. Raskaana oleva vaimo Katariina lienee odottamassa ja ompelemassa. Kauppias jaksaa yhä toivoa ihmettä. Viisi tytärtä heille on siunattu, mutta poikaa ei vieläkään.  Aina tyttären tultua maailmaan, Juhana huokaisi ”Leider”
Weckroothin talo kesällä 2018. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

Juhanan toive täyttyi lopultakin ja Filip Weckrooth jatkoi isänsä jalanjäljillä. Lempi Jääskeläinen tuo romaanissaan suvun henkilöt eläviksi .Perheen sisäiset ja ulkoiset suhteet  kietoutuvat värikkääksi tarinaksi. Voisipa Weckroothin talon seinät puhua!

On myös kerrottu, että Filip ei ollutkaan ainoa poika, vaan häntä edelsi Johan Weckrooth nuorempi, joka peri kiinteistön isältään Juhanalta. Johan sai  vieraakseen keisarinna Katariina II:n, joka piipahti talossa matkallaan Imatralle 1772. Johan kuoli 1773, jonka jälkeen talon peri Philip.


Weckroothin talon rakennutti  1650-luvulla liikemies Antoni Borchardt. Talo oli alun perin kaksikerroksinen ja nykyinen talo on pinta-alaltaan huomattavasti suurempi.

Weckroothit olivat 1700-luvulla Viipurin merkittävimpiä kauppiaita. Juhana nosti kauppansa loistoon,  kun taas poikansa Filip ajautui konkurssiin 1780-luvulla. Kiinteistö toimi sen jälkeen mm. tullikamarina.  Talosta tehtiin 1800-luvulla hotelli Hotel de Vibourg. 1900-luvulla Weckroothin talossa toimi hotelli Mellblom.

Sotien aikana talo oli vahingoittanut ja sitä korjattiin  vasta 1980-luvulla. Autionakin se oli pitkään, Lopulta 2000-luvulla sitä korjattiin lisää ja siihen remontoitiin hulppeita asuntoja.

Taloon liitetään vieläkin tarinoita mm. Viipurin opastuksilla.  Kerrotaan, että ennen Katariina II:n vierailua talon seinät pestiin ranskanleivällä  ja lattiat valkoviinillä. Liinavaatteet lähetettiin Pariisiin pestäviksi, koska apulaiset eivät uskaltaneet ottaa vastuuta niin arvok

Weckroothin talo mereltä päin kuvattuna.Kuva: Etelä-Karjalan museo.
kaista hienoista materiaaleista tehdyistä liinavaatteista.  On myös puhuttu, että Weckroothin talon kellarista olisi johtanut maanalainen tunneli Viipurin linnaan.

Etelä- Karjalan museon perusnäyttelyssä esitellään yhtenä osana Weckroothin suvun esineistöä ja Lempi Jääskeläisen tuotantoa.

Esillä on mm. Juhanan ja Katariinan tyttären Margareta Dorothean peili, myötäjäislahja vuodelta 1750. Dorothea avioitui kauppias Ladon kanssa. Peili on siirtynyt 1939 Lempi Jääskeläiselle peilin  ensiksi perineeltä Louise von Grundelliltä. Lempi on saanut lahjaksi myös silhuetit Filipistä ja vaimostaan.

Linnankatu on aikoinaan ollut Katariinankatu ja sopii hyvin nimeltään historian puolesta. Olihan siellä Katariina II:n vierailu  ja onhan Weckrootheillakin ollut ennen Juhanan vaimoa Katariinaa  talon rouvana Katariina -  Kätchen rouva.

Lempi Jääskeläinen kuvaili teoksessaan Weckroothin talonrouvan paikkaa haastavaksi. Ennen talonrouvana oloa naiset ”olivat ja hengittivät” – elivät elämää. Weckroothien maine velvoitti kokonaan toisenlaiseen rooliin. Ja elämään astui myös yksinäisyyttä.




Takaisin Viipuriin


Tähän juttuun on materiaalia kerännyt ja rakennuksia kuvannut kokoelmapuolen Jaana Kiero. 


Raatihuone


Raatihuoneen tai toiselta nimeltään Katedraalinaukion keskellä sijaitsee Viipurin ortodoksisen hiippakunnan entinen pääkirkko Kristuksen kirkastumisen katedraali, joka tunnetaan myös Preobrašenskin katedraalin nimellä. Kirkko rakennettiin Katariina II:n määräyksestä, jonka hän antoi vieraillessaan Viipurissa 1783. Kirkon suunnitteli arkkitehti Nikolai A. Lvovin. Kirkko rakennettiin tiilestä 1787-1789. Rakennustöitä valvoi Viipurin kuvernementin arkkitehti Johann Brockmann.

Aluksi kirkkoon liittyviä rakennuksia oli kaksi. Perimmäinen pyöreä, kupolin kattama rakennus oli kirkkosali ja kirkkosalin etupuolella oli erillinen neliömäinen kellotorni. Rakennukset yhdistettiin pitkällä kirkkolaivalla arkkitehti Johann Brockmannin laatimien suunnitelmien mukaan vuonna 1817. Vuosina 1862-1866 kirkossa tehtiin suuria muutos- ja korjaustöitä, jolloin mm. pääsisäänkäynnin molemmille puolille rakennettiin puolipylväistö päätyineen. Kirkon ympärille rakennettiin myös valurautainen aita. Vuonna 1889 rakennus sai nykyisen ulkomuotonsa, kun pääsisäänkäynnin molemmille puolille rakennettiin kaksikerroksiset lisärakennukset. Muutosten jälkeen kirkko vihittiin uudelleen 15.10.1889.

Kristuksen kirjastumisen katedraali kesällä 2018.Kuva: Etelä-Karjalan museo. 

Kirkko selvisi hyvin talvisodasta toisin kuin muut Viipurin kirkot. Moskovan rauhassa kirkko siirtyi Viipurin mukana Neuvostoliitolle. Suurin osa kirkon esineistöstä evakuoitiin ennen kirkon luovuttamista, mm. 238 erilaista tekstiiliä. Jatkosodassa Suomi valloitti Viipurin takaisin ja tuolloin saatiin todeta irtaimiston kadonneen. Kirkosta löytyneet ikonit siirrettiin väliaikaisesti Sorvalin kirkkoon. Katedraalia kunnostettiin jälleen vuosina 1942-1943, mutta 1944 kirkko jäi jälleen Neuvostoliitolle.

Sotien jälkeen evakuoidut ikonit on lahjoitettu eri suomalaisten seurakuntien käyttöön mm. Ouluun, Lahteen, Jyväskylään, Helsinkiin ja Kajaaniin. Kaikkein vanhimmat ikonit päätyivät ortodoksiseen kirkkomuseoon. Evakuoituja kirkkotekstiileitä on lahjoitettu supistuneen Suomen alueen seurakunnille. Vihdoin 1970-luvun lopulla kirkko palautettiin alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Viipurin kaupungintalo (uusi Raatihuone)

Raatihuone valmistui vuonna 1797, korvaten 1600-luvulla rakennetun vanhan raatihuoneen. Kaupungintalon julkisivua muutettiin 1860-luvulla arkkitehti Johann Johanssonin piirustusten mukaan. Vuosina 1898 ja 1923 järjestettiin arkkitehtikilpailut uudesta kaupungintalosta, jota ei kuitenkaan koskaan rakennettu.

  Vuonna 1934 sisätiloihin toteutettiin peruskorjaus Uno Ullbergin suunnittelemana. Remontin yhteydessä viereisen Viipurin seurahuoneen tiloja otettiin kaupungintalon käyttöön ja pääsisäänkäynti siirrettiin Kaarle Knuutinpojankadulta Linnankadun puolelle. Raatihuoneen juhlasalissa olivat neljänsien museopäivien avajaiset elokuussa 1934.

Kaupungintalo vaurioitui pahoin talvisodan pommituksissa 1940 ja rakennusta entisöitiin 1960. Entisöinnin valmistuttua rakennuksessa avattiin elokuvateatteri Palatsi, mikä toimii rakennuksessa edelleen. Rakennuksessa on toiminut myös ravintola Opera ja yökerho Havana.


Uusi Raatihuone elli Viipurin kaupungintalo. Kuva: Etelä-Karjalan museo.


Pietari-Paavalin kirkko/ruotsalais-saksalainen –kirkko


Pietari-Paavalin kirkko on ainut Viipurissa säilynyt luterilainen kirkko.
Saksalainen seurakunta perustettiin Viipuriin jo vuonna 1651 Ruotsin kuningatar Kristiinan luvalla, mutta seurakunnalla ei ollut omaa kirkkorakennusta. Seurakuntalaiset käyttivät dominikaaniluostarin kirkkoa yhdessä Viipurin ruotsalaisen seurakunnan kanssa ja 1780-luvun alusta oman kirkon valmistumiseen saakka. Viipurin saksalaisella seurakunnalla oli oma kirkkosali vanhan raatihuoneen tiloissa.

Saksalaisen seurakunnan oman kirkon suunnittelivat arkkitehdit Brockmann ja Veldten. Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1793 Johann Brockmannin valvoessa rakentamista, urakoitsijana toimi muurarimestari Andrej Bibin.  Rakennus vihittiin käyttöönsä 29.6.1799. Kirkon nimi tuli tuolloin keisarina toimineen Paavali I nimestä, mutta nimeksi vakiintui myöhemmin Pietari-Paavalin kirkko. Kirkkorakennuksen taustana oli puustoa ja kaupungin muurit. Samaa kirkkoa käyttivät myös Viipurin ruotsinkielinen seurakunta. Saksalaisella seurakunnalla oli oma hautausmaa-alue Sorvalin ja Ristimäen hautausmailla.

Kirkossa tehtiin laajoja muutoksia 1900-luvun alussa ja pieniä korjauksia 1930-luvun alkupuolella. Vuonna 1939 kirkkoon asennettiin keskuslämmitys.

Pietari-Paavalin kirkko, jonka edustalla on myös Mikael Agricolan patsas. Kuva: Etelä-Karjalan museo

Kirkko selvisi sodista pienin vahingoin, mutta kirkon kellot katosivat välirauhan aikana. Sotien jälkeen kirkkoa käytettiin mm. Viipurin laivastoaseman kerhona ja elokuvateatterina. Vuonna 1991 kirkko luovutettiin 1990 perustettuun Inkerin kirkkoon kuuluvaan Viipurin luterilaiseen seurakuntaan. Kirkkoa kunnostettiin suomalaisten yksityishenkilöiden sekä suomalaisten seurakuntien ulkomaanavulla.

Seurakunta on Lappeenrannan luterilaisten seurakuntien ystävyysseurakunta. Edelleen suomalaisten vierailut seurakunnassa ovat tärkeä osa tukea ja muistamista. Nykyinen toiminta sisältää yhteisiä juhlia, retkiä ja vierailuja. Lappeenrannan museoilla on kirkosta tallennettuna kolme tekstiiliä, mistä yhden alttarivaatteen on suunnitellut Laura Korpikaivo-Tamminen. Tekstiilit evakuoitiin turvaan ennen sotia.

perjantai 21. joulukuuta 2018

Takaisin Viipuriin


Viipurin rakennus esittelyt jatkuvat. Tämän esittelyn on tehnyt amanuenssi Riina Nurmio. 

Seurahuone ja teatteri, Vahtitorninkatu 24



Vahtitorninkadun ja Knuutinpojankadun kulmassa
Anders Fredrik Gransted suunnitteli sekä seurahuoneen että teatterin. Molemmat rakennukset valmistuivat vuonna 1834.

Viipurin Seurahuone. Kuvaaja Tauno Siltanen. Lappeenrannan museot.
Seurahuoneen ja teatterin tontit kesällä 2018. Kuva: Etelä-Karjalan museo

Viipurin teatterin käyttöön otto oli tärkeä hetki, koska se oli ensimmäinen kivestä rakennettu teatteritalo. Turkuun 1839 ja Helsinkiin vasta 1860. Rakennukseen tehtiin muutoksia vuonna 1851, taloon tuli mm. lämmitys. Viimeisin muutos taloon tehtiin vuonna 1922, jolloin arkkitehti Uno Ullberg laajensi ja uudisti rakennusta.


Viipurin teatteri. Foto Roos. Lappeenrannan museot


Seurahuoneen tarkoituksena oli saada aikaan paikallisen yläluokan ja vastamuuttaneiden venäläisten virkamiesten välistä kanssakäymistä. Seurahuoneella oli hotelli ja ravintola, mutta ei juhlasalia. Rakennusta muutettiin perusteellisesti Uno Ullbergin suunnitelmien mukaan vuonna 1934 eli sata vuotta valmistumisen jälkeen. Hotellin tilat otettiin raatihuoneen ja teatterin tarpeisiin. Ravintola muutettiin teatteriravintolaksi.

Seurahuone ja teatteri tuhoutuivat täysin pommituksissa 29.8.1941 ja tontit ovat sen jälkeen olleet tyhjillään.

Keskuskasarmit

 Linnankadun ja Torkkelinpuiston välissä sijaitsevat Keskuskasarmit.
Vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1700-luvulta. Alueella on ollut neljä pitkää yksikerroksista kasarmia, joista vain yksi on säilynyt. Vanhimmat ovat muutama kasarmirakennus ja ruutikellari, jotka ovat peräisin 1780-luvulta Ruotsin vallan ajalta. Valtaosa rakennuksista on 1800-luvulta.

Näkymä Viipurin tuomikirkon tornista keskellä näkyvät keskuskasarmit. Kuvaaja Jalmari Lankinen. Lappeenrannan museot.

Keskuskasarmeissa toimi toukokuusta joulukuuhun 1918 Suomen sisällissodan vankileiri. Maailmansotien välisenä aikana, jolloin kasarmit olivat Suomen puolustusvoimien hallussa ja toisen maailman sodan jälkeen kasarmit olivat suljettua sotilasaluetta. Nykyisin kasarmialueella toimii Karjalan Kannaksen sotamuseo, jossa kävimme kesän 2017 henkilökuntaretkellä. Alueella on kuusi rakennusta, joista museokäytössä on vasta muutama. Venäjän laivasto jätti kasarmin tyhjäksi 2013.

torstai 20. joulukuuta 2018

Takaisin Viipuriin



Lappeenrannan museoiden työntekijöiden yhteinen Viipurin matka innoitti meitä työntekijöitä kirjoittamaan juttusarjan Viipurin rakennuksista, asuinalueista ja patsaista. Ensimmäisessä jutussamme esittelevät Lappeenrannan taidemuseon amanuessit Mikko, Hanna ja Elisa Viipurissa olleita ja yhä sieltä löytyviä patsaista.  


Torkkeli Knuutinpojan patsas




Torkkeli Knuutinpojan patsas. Kuva: Lappeenrannan museot

Viipurin ruotsinkieliset alkoivat puuhata 1880-luvulla Viipuriin Viipurin linnan perustajan pidetyn Torkkeli Knuutinpojan patsasta. Tekijäksi valittiin kuvanveistäjä Ville Vallgren, jolle kyseinen työ oli hänen siihenastisen uransa merkittävin. Patsaan ensimmäinen luonnos oli valmis 1887, mutta se pystyttäminen kiellettiin. Ruotsalaisen sotapäällikön (marskin, ruots. marsk) patsasta pidettiin poliittisesti liian arkana ja epäkorrektina aiheena. Lisäksi Vallgren onnistui suutuspäissään rikkomaan ensimmäistä versiota, kun joku oli arvostellut sitä. 
Vuonna 1888 Vallgren teki lopullisen luonnosversion, joka tuotiin Viipuriin. Tsaari kuitenkin antoi luvan patsaan pystyttämiseen 1907 ja veistos valettiin pronssiin saman vuonna ja pystytettiin vanhan raatihuoneen eteen katsomaan kohti linnaa vuonna 1908. Patsas poistettiin paikaltaan neuvostoaikana ja se päätyi vuosiksi linnan kellariin. 1990-luvulla vaurioitunut veistos, jolta puuttui molemmat jalat, vasen käsivarsi sekä miekka, laitettiin kuntoon ja palautettiin aukiolle linnan 700-vuotisjuhlien yhteydessä 1993. 
Novgorodin kronikka mainitsee ruotsalaisten tehneen kevään 1293 ja kevään 1294 välisenä vuonna retken, jonka aikana he perustivat uuden linnan Karjalaan. Sama todetaan Eerikinkronikassa mainitsematta vuotta tai retken johtajaa. Vasta 1400-luvulla elänyt historioitsija Ericus Olai mainitsee Torkkeli Knuutinpojan sekä Västeråsin piispan Peterin vuonna 1293 tehdyn retken alkuunpanijoina. Knuutinpojan tiedetään olleen Tukholmassa saman vuoden helluntain aikoihin, mutta koska hänen toiminnastaan Ruotsissa ei sen jälkeen ole mainintoja ennen vuotta 1295, on hänen oletettu johtaneen retkeä itse. On mahdollista, että Viipurin kohdalla oli jo entuudestaan karjalaisten varustus ja kenties myös suomalaista tai ruotsalaista asutusta, mutta kivisen linnan rakentaminen alkoi joka tapauksessa tämän retken yhteydessä. Birger Maununpojan ja hänen kahden nuoremman veljensä välisen valtataistelun yhteydessä Torkkeli Knuutinpoika tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin Tukholmassa vuonna 1306.


Puistojen Viipuri


Viipurin kaupungia ja erityisesti sen puistoja alettiin 1920- luvulla kaunistamaan. Puistoihin hankittiin pääasiassa Zweybergin rahaston turvin veistoksia, joita sijoitettiin kaupungin keskeisille paikoille. Tuona aikana hankitut veistokset vakiintuivat nopeasti hankintansa jälkeen kaupungin tunnuksiksi.  Mikko Hovin Kalapoika-patsas pystytettiin 1925 Salakkalahden puistoon.  Torkkelinpuiston toiseen päähän pystytettiin Georges Winterin suihkukaivoveistos Imatran rannalla eli Torkkelin Tilta vuonna 1925 ja toiseen päähän Jussi Mäntysen Hirvi kahta vuotta myöhemmin. 
Torkkelinpuisto on nykyiseltä nimeltään Leninin puisto ja se sijaitsee Viipurin keskustassa. Vladimir Leninin mukaan nimetty puisto tunnetaan Suomessa paremmin vanhalla nimellään Torkkelinpuisto, joka viittaa Viipurin linnan perustajaan Torkkeli Knuutinpoikaan. Puisto on noin 700 metriä pitkä ja yli 200 metriä leveä ja se ulottuu kauppatorilta aina Punaisenlähteentorille saakka. Vuonna 1862 puistoon istutettiin yli 200 puuta, joukossa oli muun muassa valkosalavia, lehtikuusia sekä Suomessa harvinaisia amurinkorkkipuita. Uusi puisto tunnettiin aluksi myös nimillä Esplanadin puisto tai Kaupunginpuisto, Torkkelinpuisto-nimitys otettiin käyttöön Suomen itsenäistymisen jälkeen. 

Hirvi-patsas on valettu pronssiin ja sen kerrotaan olleen kautta aikojen erityisesti lasten suuressa suosiossa, sillä sen juurelta on mukava laskea mäkeä suoraan Alvar Aallon uudelle kirjastorakennukselle päin. Patsas on 3,6 metriä korkea ja jalustallaan se näyttää valtavan suurelta.  Hirvi-patsaan tekijä Jussi Mäntynen oli saanut patsaan kipsiversion valmiiksi jo vuonna 1923, jolloin se valmistui Helsingissä toukokuun aikana pidettäviin Pohjoismaiseen Metsästysnäyttelyyn. Mäntynen oli tarjonnut patsasta Helsingin kaupungille, sijoitettavaksi Kaivopuistoon, mutta tarjous hylättiin.
Mäntysen Hirvi-patsa.  Kuva:Lappeenrannan museot

 Mäntyselle Hirvi-patsas oli ensimmäinen julkinen veistos. Mäntynen toimi tuohon aikaan Helsingin yliopiston konservaattorina, ja se on ilmeisesti heikentänyt hänen taiteilijastatustaan aikanaan, mm. Toivo T. Kaila kirjoitti Mäntysestä vähättelevään sävyyn omassa kirjassaan. Edellisten onkin arveltu olleen syy siihen, että Helsingin kaupungin valtuusto hylkäsi hänen tarjouksensa ja Hirvi-patsasta ei sijoitettu Kaivopuistoon. 
Hirvi-patsaasta on tehty useita kopiota.  Karjalaisseurat lahjottivat yhden kopioista Lahden kaupungille, jonne oli siirtynyt evakkona suuri määrä karjalaisia sotien jälkeen.  Lahden Erkon puistossa, jonne se sijoitettiin vuonna 1955, se seisoo vartioimassa puistoa. Vuodesta 2004 opiskelijat ovat lakittaneet tämän hirvipatsaan vappuisin. Turun Kupittaan puistossa on vuodesta 1969 ollut myös yksi Hirvi-patsas. Neljäs Hirvi-patsas on luonnontieteelisen museon edustalla Helsingissä (1971 alk.). Myös se lakitetaan vappuisin biologin opiskelijoiden toimesta. 
Yrjö Liipolan veistos Metsän poika, joka pystytettiin vuonna 1932. Sen tekijä Liipola opiskeli Turun piirustuskoulussa ja Firenzen taideakatemiassa sekä näiden lisäksi hän on opiskellut Pariisissa ja Berliinissä. Hän toimi myös Suomen konsulina Unkarissa ja teki käännöstöinä, kääntäen unkarilaista kirjallisuutta suomeksi. 


Liipolan Metsänpoika. Kuva: Lappeenrannan museot

Liipola itse tarjosi alun perin Metsänpoika-teostaan Viipurin kaupungille. Sen inspiraationa oli Aleksis Kiven Metsästäjän laulu. Hän halusi saada veistokseensa samaa reippautta ja intoa kuin laulun sanoissa. Valtuusto päätti tilata teoksen, mutta asia eteni kovin hitaasti. Vielä kahden vuoden päästä asiaa ei ollut edennyt ja Liipola ehti jo pyytää markan inflaation takia lisää korvausta etumaksuksi. Lopulta vuonna 1932 Patsas sijoitettiin Torkkelin puistoon. Sitä on luonnehdittu ihannoiduksi kuvaksi suomalaisesta nuorukaisesta. 

Viipuriin pystytettiin myös sodan jälkeen patsaita. Yksi tunnetuimmista on Lenin-patsas Punaisenlähteentorilla.  Se oli merkittävin huomionosoitus Leninille, joka nousi  omalle paikalleen vuonna 1957. Se on yhä sen keskipiste. Lenin patsaita on ollut Viipurissa useita, mm. lännestä päin Viipuriin saapuva vieras näki jykevän Leninin patsaan tervehtimässä vierailijaa maantien laidalla. 
Erikoisia Leninin patsaita Viipurissa on ollut myös mm. harvinainen Lenin patsas, joka saatiin lahjana 1950-luvulla. Siinä oli sekä Lenin että Stalin rinnakkain seisomassa. Parivaljakko oli tarkoitus sijoittaa torille, mutta Stalinin kuolema ja sitä seurannut henkilökritiikki estivät aikeet. Kaupungin johto päätti hätäisesti patsaan sahaamisesta kahtia ja ajatus oli että torille pystytettäisiin pelkästään Leninin puolisko. Taitelija kieltäytyi kajoamasta veistokseen ja asia ei edennyt. Lopulta tilattiin uusi Lenin patsas ja tämä kaksikko pakattiin  Viipurin linnan kellariin.  Sittemmin niitä ei ole tuotu päivänvaloon.
Kalapoika oli graniittinen suihkukaivoveistos, joka esitti suurta kalaa syliinsä pusertavaa, virnuilevaa poikaa.  Sen tekijä Mikko Hovi syntyi Koivistolla Härkölän kylässä. Hänen taiteellinen uransa alkoi varsin myöhään, yli kolmikymppisenä. Hän opiskeli Helsingin Taideteollisuuskoulun koristetaiteen linjalla ja valmistui koristeveistäjä.

 Hänen tekemiään stukko-ornamentteja ym. koristeita löytyy useista Helsingin ja Viipurin rakennuksissa. Stukkotöiden ohella hän muotoili omaksi ilokseen pienoisveistoksia fajanssista ja kipsistä. Näitä voi löytää myynnissä huutokaupoissa ja mm. huutonetissä. Vuonna 1924 hänellä oli yksityisnäyttely Viipurissa. Näyttelystä Viipurin kaupunki osti häneltä graniittisen Kalapoika-veistoksen Salakkalahden puistoon. Sodan jälkeen Lahden kaupunki osti veistoksen kaksoiskappaleen 1950 (nykyisin Lahden kaupungintalonpuisto). Helsingin Linnanmäellä on vuonna 1953 valmistunut pronssinen toisinto. Yksi versio Kalapoika-veistoksesta oli esillä myös vuoden 1937 Milanon ja Rooman Suomen taiteen näyttelyissä.


Torkkelin Tildan toisinto sijaitsee tällä hetkellä Lappeenrannassa Etelä-Karjalan museossa.Kuva: Elisa Lindell

Torkkelin Tilta oli Georges Winterin (1875–1954) veistämä patsas. Winter opiskeli Turussa, syntyi Pietarissa ja asui veistoksen tekoaikaan Antreassa. Teos oli pronssinen ja vuodelta 1926. Se on tunnettu myös nimillä Imatran tyttö, Imatran rannalla sekä Imatran impi. Tilta hankittiin Viipuriin J.C. Zweygbergin lahjoitusrahaston varoilla. Veistosta nimitettiin Viipurin Havis Amandaksi, sillä molemmat olivat suihkulähteessä seisovia alastomia naisfiguureja. Suihkulähteen allas, jossa Tilta on seisonut, on edelleen paikoillaan Torkkelinpuistossa, mutta veistoksen itsensä oletetaan tuhoutuneen toisessa maailmansodassa. Alkuperäinen veistos on Lappeenrannan museoiden kokoelmissa, Viipurin Tilta on ollut toisinto siitä. Teoksissa oli eroavaisuutta jalustoissa: puiston veistoksessa ei ollut ruukkua eikä ruukun päällä liskoa.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Erasmus+ -retkellä vanhassa Itävalta-Unkarissa eli nykyisellään Italiassa ja Sloveniassa 


Lappeenrannan museoiden Erasmus+ -projektin reissu numero neljä suuntautui marraskuun puolivälissä Italian Goriziaan, Slovenian Nova Goricaan ja Italian Triesteen. Alue on vanhaa Itävalta-Unkaria. Gorizia ja Trieste ovat nykyisin Italian Friuli-Venezia Giulian autonomista aluetta ja Nova Gorica on Sloveniaa, mutta ehti olla osa Jugoslaviaa Slovenian itsenäistymiseen saakka. Alueella on nähty rajoja ja niiden siirtymisiä viimeisen sadan vuoden aikana runsain mitoin ja tästä syystä kiinnosti matkalaisia kovasti.
Lappeenrannan museoiden intendentit Reija Eeva ja Satu Ståhlberg, sekä amanuenssit Elisa Lindell ja Sini Saarilahti lähtivät matkaan sunnuntaina 11.11. Noin kahdentoista tunnin matkan teon jälkeen olimme perillä Goriziassa. Talvikaudella Finnair ei lennä Pohjois-Italiaan, mutta Lufthansan lennoilla Helsingistä Münchenin kautta Triesteen, ja lisäksi parilla junamatkalla lähtö- ja tulopäissä, pääsimme perille kohteeseen.

Matkaseurue yhteiskuvassa. Kuva: Satu Ståhlberg



Maanantaiaamuna suuntasimme kohti isäntäorganisaatiomme Musei Provinciali di Gorizian yhtä museota, Palazzo Attems-Petzensteinia. Tämä entinen vaikutusvaltaisen suvun koti toimii nykyään taidemuseona. Tapasimme museossa isäntämme, jotka esittelivät meille museon kokoelmanäyttelyä, jonka yhtenä teemana oli Gorizian historia ja kansainvälisyys. Teosten aiheet ja taiteilijoiden henkilöhistoria liittyivät vahvasti kaupungin ja alueen historiaan. Museokierroksen ja keskustelujen jälkeen tutustuimme Gorizian vanhaan kaupunkiin ja kuulimme lisää kaupungin historiasta, ruttoepidemiasta, slovenialaisista, juutalaisista, jesuiitoista, kirkoista, reformaatiosta ja sen muista erityispiirteistä.
Päivän lopuksi pääsimme tutustumaan Palazzo Coronini Cronbergiin. Palazzo oli kahden merkkisuvun hieno kartano, joka oli suvun viimeisen jäsenen testamentin pohjalta perustettu säätiön ylläpitämäksi museoksi. Museon huoneissa oli interiöörinäyttely kreivin keräämistä huonekaluista ja esineistä. Kokoelmassa on merkittävä venäläinen esine- ja huonekalukokoelma, koska suvun yksi haara oli Venäjän viimeistä keisaria lähellä oleva Bibikovin perhe. Museossa oli lisäksi vaihtuvien näyttelyiden tila, jossa nyt esiteltiin venäläisen kokoelman koruja, jalokiviä ja hopeita. Lisäksi esillä oli Franz Xaver Messerschmidtin ilmeikkäät Aivastava mies ja Aurinkoon katsova mies -veistokset.
Tiistaiaamuna kiipesimme Gorizan kukkulalle, jossa sijaitsee useita museoita. Meille kerrottiin I maailmansodasta ja esitteltiin samalla Museo della Grande Guerra di Goriziaa. Museossa käy paljon lapsi- ja koululaisryhmiä. Meidänkin kanssamme samaan aikaan museossa oli lapsiryhmä. Näyttely kertoi I maailmansodasta eri teemojen kautta. Näyttelyn alussa oli Euroopan kartta ennen sotaa, ja näyttelyn lopussa kartta sodan jälkeen. Niiden välissä esiteltiin muun muassa elämää rintamalla, sodan julmuutta, eri rintamia, pommitettua Goriziaa ja totaalista sotaa ja sen uhreja.


Vierailemamme museorakennus. Kuva: Reija Eeva.


Samassa rakennuksessa I maailmansodan museon kanssa oli siis muitakin Gorizian museoita, joihin saimme tutustua. Muotimuseo esitteli muodin historiaa ja vaihtuvassa näyttelyssä oli uusia suunnittelijoiden muotiluomuksia. Arkeologinen museo puolestaan esitteli kaupungin ja alueen esihistoriaa.
Lounaan jälkeen kuljimme linnakukkulan alittavan tunnelin läpi ja kiipesimme Gorizian linnaan puiston kautta. Linnassa oli kaupungin ylläpitämä museo, jossa esillä oli itse linnan ja kaupungin historiaan liittyviä kokoelmia sekä hienot näköalat alas kaupunkiin. Sumuinen ilma tosin hieman rajoitti näkyvyyttä juuri tuona päivänä.

Sumuista Gorizian kaupunkia. Kuva: Reija Eeva

.

Keskiviikkona tutustuimme Slovenian puolella sijaitseviin Nova Gorican museoihin sekä itse kaupunkiin. Nova Gorican rautatieasemalla sijaitsee kahden kaupungin yhteinen informaatiokeskus sekä rajavartiosta kertova museo. Oppaamme kertoi miten raja oli vedetty I:n maailmansodan jälkeen noin puolen vuoden ajaksi niin, että asukkaat olivat saaneet valita asuinpaikkansa joko Jugoslavian tai Italian puolelta. Rajan toiselle puolen haluavat perheet olivat saattaneet vaihtaa keskenään taloja ja asuntoja. Puolen vuoden jälkeen raja suljettiin, eikä luontainen kanssakäyminen ollut enää mahdollista. Rajasta kertovassa näyttelyssä oli erilaisia rajaan liittyviä mukaansatempaavia kertomuksia ihmisistä ja tapahtumista. Esimerkiksi yhdessä esillä olleessa kuvassa oli hääpari seisomassa Italian puolella ja taaempana ”hääväkeä” Jugoslavian puolella. Sulhanen oli päättänyt siirtyä Italian puolelle asumaan morsiamensa kanssa, mutta halunnut muiston sukulaisistaan hääkuvaan, sen takia hääkuva oli otettu rajalla ja sukulaisia näkyi kuvan taustalla kurkistelemassa Jugoslavian puolella.


Nova Gorizan rautatieasemalla olevassa Rajamuseossa. Kuva: Reija Eeva


.

Nova Gorican kaupungin rakentaminen kuulosti erikoiselta tapahtumalta. Kaupunki on perustettu vuonna 1948 ja sinne oli rakennettu muun muassa liiketiloja, kerrostaloja, kaupungintalo ja kirjasto. Nova Gorica vaikutti hyvin vireältä ja viihtyisältä paikalta. Kaupunkikierroksella tutustuttiin kaupungin tärkeimpiin rakennuksiin sekä muistomerkkeihin ja kaupungin puistoihin sijoitettuihin veistoksiin. Kaupunkikierroksen päätteeksi pääsimme katsomaan kaupungin ulkopuolelle komeita vuoristomaisemia ja vuonna 1927 rakennettua siltaa Solkanin kylässä.



Silta Solkanissa. Kuva: Reija Eeva


Kaupunkikierroksen ja siltaelämyksen jälkeen tutustuimme museon toimistotiloihin sekä toimiston vieressä sijaitseviin näyttelytiloihin. Rakennuksen alakerrassa oli lelunäyttely, jonka tekemisessä oli huomioitu erityisesti näkövammaiset. Näkövammaisia ei Sloveniassa ollut aikaisemmin huomioitu näyttelyissä näin laajasti, joten näyttely oli ylpeyden aihe museolle. Yläkerrassa oli I:een maailmansotaan sekä rajateemaan liittyvä näyttely.

Toimiston jälkeen tutustuimme museon seuraavaan kohteeseen Kromberkin linnaan, jossa meille esiteltiin siellä olevia taidekokoelmia. Linnassa oli esillä myös juutalaisesta säveltäjästä, Viktor Ullmanista kertova näyttely. Päivän viimeinen ohjelmanumero oli käynti Nova Goricassa sijaitsevassa Kostanjevican fransiskaaniluostarissa. Siellä pääsimme tutustumaan kryptaan, johon oli haudattu ranskalaisen Bourbon-suvun jäseniä, muun muassa kuningas Kaarle X. Vierailulla näimme myös luostarin vanhan hienon kirjaston. Pohjolan marraskuusta tulleille vieraille päivän taisi kruunata luostarin puutarhassa nähty kiwihedelmien poiminta.



Luostarin puutarhaa ja taustalla Gorizian linna kukkulalla. Kuva: Elisa Lindell

 .

Illalla heitimme hyvästit Gorizialle ja torstaiaamu valkeni Triestessä aurinkoisena, mutta tuulisena. Meille oli järjestetty tapaaminen Museo Della Guerra per la Pace Diego de Henriqueziin (suom. Rauhan sotamuseo), joka sijaitsi bussimatkan päässä keskustasta. Oli kiinnostava nähdä Goriziaan verrattuna suurkaupunkia päivänvalolla ja päästä muuallekin kuin keskusta-alueelle ja onhan julkisten käyttö aina hivenen jännittävää uudessa ympäristössä. Google apunamme suunnistimme bussiin, joka vei meidät halki kaupungin kohti museota, joka lopulta pienen kävelyn jälkeen löytyi helposti. Se sijoittui alueelle, joka näytti lähiöltä ja osin vanhalta sotilasalueelta rautalangoin ja muurein rajattuine tontteineen.


Museo Della Guerra per la Pace Diego de Henriquez. Kuva: Sini Saarilahti.



Museo Della Guerra per la Pace Diego de Henriquez. Kuva: Sini Saarilahti.

Museo on perustettu keräilijän, sotilaan, antropologin ja tutkija Diego de Henriquezin (1909–1974) kokoelmien pohjalta. Kokoelma luovutettiin 1980-luvulla Triesten kaupungille. Museo ei ollut varsinaisesti ”perinteinen” sotamuseo, vaan se kertoi pitkästä ja raskaasta matkasta kohti rauhaa, sotaa kaunistelematta ja sankaroimatta. Näyttely koostui maailmansotia käsittelevistä osioista, joissa oli hyvin saatu kahlehdittua sodan raadollinen tunnelma ja ydin kuvin ja esinein. Tekstit olivat pääasiassa kirjoitettu englanniksi, joten seuraaminen oli helppoa. Näyttelytilana oli suuri moderni hangaari. Osaan hallia sijoittui myös näyttelytiloina toimiva yläkerta. Ensimmäisen kerroksen näyttelyä hallitsi sotaan liittyvä raskas ajoneuvo- ja tarvikekalusto.

Museon näyttelytilaa ja esillä olleita ajoneuvoja. Kuva: Reija Eeva.



Tutustumassa näyttelyyn. Kuva: Sini Saarilahti.


Museon yläkertaan sijoittui Trieste sodassa 1914–1954 -osio, jossa oli esiteltynä myös museon kokoelmien ja nimen taustahahmo, Diego de Henriquez.  Vaihtuvien näyttelyiden tilassa oli kuvia viimeisestä Italiassa käydystä I maailmansodan taistelusta Vittorio Venetossa. Kuvat esittelivät siviileiden ja sotilaiden tunnelmia sodan päätyttyä. Museo oli moderni ja näyttelyt helposti sisäistettävissä ja seurattavissa, näyttelyiden sisältö puolestaan oli mieleenpainuva ja puhutteleva. Museon toiminta laajenee lähitulevaisuudessa kun kaksi vanhaa, entistä parakkirakennusta tullaan kunnostamaan näyttelytiloiksi.
Torstai-iltapäivän käytimme kaupunkiin tutustumiseen. Osuimme juuri auringonlaskun aikaan aallonmurtajalle ja näimme miten kaupungin näyttävimmät rakennukset valaistuivat yksi toisensa jälkeen pimenevässä illassa.


Auringonlasku Triestessä. Kuva: Sini Saarilahti.



Ilta Triestessä. Kuva: Sini Saarilahti.


Perjantaina meille oli isäntiemme toimesta järjestetty käynti varmasti Triesten synkimpään paikkaan, entiselle natsien keskitysleirille Risiera San Sabbaan. Matkasimme jälleen auringonpaisteessa bussilla toiseen suuntaan Triesten keskustaa. Kyseessä oli entinen riisitehdas, joka lopetti toimintansa vuonna 1934.  Kuninkaallinen Italian armeija käytti osaa tehtaan rakennuksista varastoinaan ja 1940 vuoden jälkeen tehdas muutettiin sotilasparakeiksi. Saksalaisten miehityksen aikana entinen tehdas toimi italialaisten sotilaiden väliaikaisena pidätysleirinä ja myöhemmin se muutettiin natsien keskitysleiriksi, jossa vankeina oli pääasiallisesti juutalaisia ja partisaaneja. 1960-luvulla rakennukset toimivat rautaesiripun takaa paenneiden keskuksena. 15.4.1965 Italian presidentti Giuseppe Saragat julisti Risiera San Sabban kansalliseksi monumentiksi. Rakennuskompleksi muutettiin museoksi arkkitehti Romano Boicon suunnitelmien mukaan vuonna 1975.  Tällöin tehtiin myös näkyvimmät muutostyöt kuten betonisten korkeiden muurien rakentaminen rakennusten ympärille. Leirin pihapiiristä on purettu teloitukseen käytetty rakennus ja uuni, jossa vainajat poltettiin. Ristien huoneeksi kutsutusta selliosastosta on purettu kolmen kerroksen väliset välipohjat ja puisia ristikkorakenteita on lisätty tyhjään tilaan. Muutostöiden yhteydessä seiniltä poistettiin kauttaaltaan vankien kaiverrukset ja merkinnät.  Vaikka aurinko paistoi sisään betonipihalle, tunnelma oli käsin kosketeltavan raskas ja synkkä. Vierailun päätteeksi tutustuimme vielä museon näyttelytilaan, joka oli kokonaisuuteen sovitettu hienosti vähäeleisin ja karuin materiaalein. Haikein mielin hyvästelimme isäntäväkemme, jotka olivat tulleet Goriziasta seuraamme Risiera San Sabban vierailun ajaksi. Toivotimme heidät erittäin tervetulleiksi vastavierailulle Suomeen.


Museon näyttelytilassa kuuntelemassa opastusta. Kuva: Sini Saarilahti.

Risiera San Sabban sisäänkäynti. Kuva: Sini Saarilahti.


Risiera San Sabban sisäpiha. Seinässä näkyy puretun teloitusrakennuksen paikka. Kuva: Sini Saarilahti.


Matkan virallinen osuus oli nyt suoritettu, mutta päätimme tyydyttää tiedonnälkäämme vielä tutustumalla Triesten linnaan. Korkealla mäellä sijaitsevalle San Giuston linnalle pääsimme muutamien harha-askelten jälkeen. Tutustuimme vuosien 1468–1636 välisenä aikana rakennettuun kivilinnaan, sen näyttelyyn ja ympäristöön. Linna oli pienehkö ja hyvin haltuun otettavissa, näyttely käsitteli pääasiassa asevarastojen aarteita. Ympäröiviltä muureilta aukesivat upeat näkymät Triesten yli merelle. Tutustuimme pikaisesti myös linnan vieressä sijaitsevaan 1300-luvulla rakennettuun San Giusto Martiren katedraaliin. Roomalais-goottilainen rakennus on tunnettu myös sen yksityiskohtaisista, alttarin päällisen kupolin violetein ja kultaisin värein kimaltavista mosaiikeista.



Linnan sisäänkäynti. Kuva: Sini Saarilahti.



Triesten kaupunki ja merinäkymä linnalta. Kuva: Satu Ståhlberg.


San Giusto Martiren katedraali. Kuva: Sini Saarilahti.



Katedraalin interiööriä ja kupoli. Kuva: Reija Eeva


Lauantaina Suomeen lähti takaisin väsynyt, mutta paljon mielenkiintoista historiaa nähnyt ja oppinut porukka.

Kirjoittajat ja matkalaiset: Satu Ståhlberg, Reija Eeva, Sini Saarilahti ja Elisa Lindell

Muistelmia kokoelmatyöstä Eira työssään. Kuva: Etelä-Karjalan museo. Syksyllä 2018 julkaisimme ensimmäisen osan pitkäaikaisten työnte...