torstai 12. heinäkuuta 2018

Tanskanmaalla


Lappeenrannan museot sai Erasmus+ liikkuvuusavustusta, jonka avulla museoiden henkilökunta pääsee tutustumaan muihin eurooppalaisiin museoihin. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat rajaseudut ja se miten rajaan liittyvää tematiikkaa käsitellään ja esitellään museoiden näyttelyissä.  Ensimmäinen matka tehtiin Tanskaan 11. – 16.6.2018 ja viikko oli ohjelmaltaan tiivis ja mielenkiintoinen.


                                                        Riina Nurmio, Satu Ståhlberg ja Reija Eeva. Kuva Rikke Revsholm


Maanantaiaamulla klo 9 lentokone laskeutui Billundin lentokentälle ja olimme Tanskanmaalla. Matkustimme paikallisbussilla maaseudun läpi Koldingiin. Heti maanantaina ohjelma pyörähti käyntiin ja tutustuimme Nicolai kulttuurikeskukseen, jossa on tiloja lapsille ja nuorille, konserttisali, taidegalleria, elokuvateatteri, kahvila-ravintola ja kunnan valokuva-arkisto. Iltapäivällä kävimme vielä omin päin turisteina Koldinghusin linnassa. Linna paloi pahoin vuonna 1807 ja oli raunioina hyvin pitkään. Restauroitu linna avattiin yleisölle museona vuonna 1989. Kesän 2018 vaihtuvana näyttelynä on The Splendour of Power, jossa on esillä kuninkaallisten koruja sekä vallan merkkejä.



                                                         Kulttuurikeskus Nicolain tiloja. Kuvat Riina Nurmio



                                                      Satu ja Reija matkalla Koldinghusin linnaan. Kuva Riina Nurmio



                                                                             Koldinghusin sisäpiha. Kuva Reija Eeva



                                                                 Koldinghusin vanha linnankirkko. Kuva Riina Nurmio


Koldinghusin uusittuja pilareita ja kerrostasanteita. Kuva Riina Nurmio


                                              Kuningatar Caroline Mathilden 90 kilon painoinen toilettilaukku, jossa on 30                                              hopeista osaa. Kuva Riina Nurmio


                                                                The Splendour of Power näyttely. Kuva Reija Eeva


                                                     Tiaroja The Splendour of Power näyttelystä. Kuva Satu Ståhlberg


Tiistaina vierailimme Trapholtissa, joka on taide- ja designmuseo. Aamupäivällä vaihdoimme kokemuksia museon henkilökunnan kanssa näyttelyiden ja tutkimuksen tekemisestä ja projekteista sekä kiersimme näyttelytiloja. Mielenkiintoinen näyttely Trapholtissa on Din Udstilling/Your Exhibition. Siinä esitellään museon kokoelmia, mutta sen lisäksi kävijän on mahdollista tehdä oma näyttely museon kokoelmaan kuuluvista esineistä. Museo tekee jatkuvasti tutkimusta siitä kuinka kävijöiden osallistaminen vaikuttaa museokokemukseen ja jopa yleiseen elämänhallintaan. Din Udstilling/Your Exhibition tilassa on esillä 200 museon kokoelmiin kuuluvaa objektia, jotka on numeroitu. Kävijä valitsee näistä itselleen ensin 12 mieluisinta ja karsii ne lopulta kuuteen esineeseen. Valinnat tehdään näyttelytilassa olevilla työpisteillä ja esineet asetellaan virtuaaliseen näyttelytilaan samoilla työpisteillä. Asiakkaiden virtuaalisia näyttelyjä on esillä museossa useilla näytöillä. Muutaman kerran vuodessa museon henkilökunta valitsee asiakkaiden virtuaalinäyttelyistä sellaiset, jotka toteutetaan konkreettisilla esineillä.

Kuva Reija Eeva

                                    Din Udstilling/Your Exhibition näyttelytilaa, jossa on museon kokoelmaa ja keskellä                                 yleisön työpisteet. Kuva Reija Eeva

Näyttö, jossa pyörii kuvia asiakkaiden tekemistä näyttelyistä. Kuva Riina Nurmio


Arne Jacobsenin suunnittelema moduulikesämökki Trapholtin piha-alueella. Kuva Satu Ståhlberg


Iltapäivällä tutustuimme Koldingin kaupunginarkistoon, jossa on suuri valokuvakokoelma. Toiminnasta yritetään tehdä mahdollisimman läpinäkyvää ja helposti lähestyttävää. Arkistossa todella panostetaan siihen, että se on kaupunkilaisia varten. Arkisto haluaa olla materiaalipankki kaupunkilaisille ja tarjota aineistoja käyttöön. Illalla osallistuimme vielä Triangeli alueen kuntien kulttuurityöntekijöiden tapaamiseen, jossa esiteltiin tämän vuoden kulltturifestivaalin tarjontaa.


Keskiviikkona vierailimme Christiansfeldissä sekä raja- ja uudelleenyhdistymismuseossa. Matkalla poikkesimme Skamlingsbankeniin, joka on Etelä-Jyllannin korkein kohta. Se on ollut tärkeä kokoontumispaikka tanskalaisille. Ensimmäinen kokoontuminen oli vuonna 1843 ja seuraavan sadan vuoden ajan kokoontumiset olivat hyvin poliittisia ja keskittyivät tanskalaisen kulttuurin vaalimiseen. Vuodesta 1998 paikalla on taas pidetty tapahtumia.

Näkymä Skamlingbankenilta. Kuva Reija Eeva


                                  Obeliski on 16 metriä korkea ja se on koottu 25 kivestä. Obeliski pystytettiin vuonna                                    1863, mutta vuonna 1864 alue miehitettiin ja preussilaiset räjäyttivät sen. Vuonna                                  1866 obeliski oli taas pystyssä. Kuva Riina Nurmio


Christiansfeld on Unescon maailmanperintökohde. Tanskan kuningas Christian VII kutsui Herrnhutilaiset rakentamaan kaupungin 1770 luvulla. Se on yksi parhaiten säilyneitä herrnhutilaisten rakentamia kaupunkeja. Kaupungissa on selkeä pohjakaava, jossa on samansuuntaiset rinnakkaiset kadut ja niitä yhdistää kaupungin keskellä aukio. Aukion laidalla ovat kaupungin suurimmat ja tärkeimmät rakennukset. Talot on suurimmaksi osaksi rakennettu vaaleankeltaisista tiilistä.

Kuva Reija Eeva


                                                                    Kuvat Riina Nurmio



Iltapäivällä tutustuimme raja- ja uudelleenyhdistymismuseoon. Se on vapaaehtoisten ylläpitämä museo, joka keskittyy vuoden 1920 tapahtumiin. Aivan museon lähellä kuningas Christian ratsasti vanhan rajan yli valkoisella hevosella, kun Etelä-Jyllanti liitetiin takaisin osaksi Tanskaa. Museossa on myös näyttely, joka kertoo nykyihmisten elämästä rajalla ja rajan vaikutuksista arkielämään.



Kukkakimppu vuodelta 1920. Tällaisia kukkakoreja ja kimppuja oli kukkaistytöillä, jotka olivat tervehtimässä kuningasta vanhalla rajalla. Kuva Riina Nurmio


Torstaiaamupäivän vietimme Koldinhusin linnassa museon henkilökunnan kanssa ja pääsimme kulissien taakse. Kuulimme The Splendour of Power näyttelyn tekemisestä ja suunnittelusta. Oli mielenkiintoista verrata omaa näyttelykokemusta tekijöiden näkemyksiin. Meille kerrottiin, että Koldinghus käyttää todella paljon vapaaehtoisia. Heitä osaamistaan hyödynnetään monenlaisissa töissä ja he työskentelevät säännöllisesti muutaman tunnin päivässä. Vapaaehtoiset ovat luonteva osa Koldinghusia ja sen henkilökuntaa.


Koldingin vanhoja taloja. Kuva Riina Nurmio



Koldingin yliopisto edustaa uutta arkkitehtuuria. Kuva Riina Nurmio


Perjantai oli matkan viimeinen ohjelmallinen päivä. Silloin kävimme Saksan puolella ja matkalla rajalle pysähdyimme Sönderborgissa ja vierailimme Sönderborgin linnassa. Siellä kaikissa näyttelyissä tekstit olivat tanskaksi ja saksaksi. Tutustuimme Sönderborgissa tanskan saksalaisvähemmistön museoon ja Dannevirkessä Saksan puolella saksan tanskalaisvähemmistön museoon. Molemmissa korostettiin kulttuurien limittymistä ja luontevaa rinnakkaiseloa. Rajan paikka vaihtuu, mutta ihmiset ovat pysyneet paikoillaan.  

                                                                          Sönderborgin linna. Kuva Riina Nurmio


Linnan sisäpihalla osui silmiin kovin tutunoloinen pakettiauto. Kuva Riina Nurmio


I maailmansodasta kertova näyttely Sönderborgin linnassa. Kuva Reija Eeva


Kaksikielisiä paikannimikylttiehdotuksia Sönderborgin Deutsches Museumissa. Kuva Reija Eeva


Danevirke museum. Kuva Riina Nurmio


Kirjoittaja on Lappeenrannan museoiden alue- ja yleisötyö amanuenssi Riina Nurmio







perjantai 1. kesäkuuta 2018


EDELLEEN ELOSSA


Kun siirryin reilu viisi vuotta sitten museoassistentiksi lastentarhanopettajan työstä, ystäväni sanoi: ”Ei oo siun homma, tylsistyt kuoliaaksi.” Enpä arvannutkaan, mitä olisi edessä: historian herääminen eloon sekä intohimo tutkimista kohtaan. Kyllä, myös minulle, joka ei juuri koskaan käynyt museoissa, koska muut vapaa-ajanviettotavat veivät minunkin huomioni. Ketä ne vanhat potit voisi kiinnostaa tai iänikuinen aihe: sota.


Etelä- Karjalan museo: Jaana Kiero


Olen saanut yllättyä, koska tutkimieni esineitten aiheet ovat olleet elämänläheisiä ja omaa elämänhistoriaakin koskettavia: muoviset retkiastiat, paperinuket, lukuisat erilaiset tekstiilit, rakuunoitten kunniamerkit, huonekalut, rakennukset, valokuvissa esiintyvät valokuvaamoitten leimat, henkilöt ja maisemat, hammaslääkärin, suutarin ja puusepän työvälineet, sairaaloitten esineistö, rahatoimen vanha arvoesineitten säilytysarkku, evakkokuormassa tuotu omaisuus sekä entisestä ammatistani tutut välineet: puiset, käsintehdyt lelut, vain muutamia aiheita mainitakseni.





 Leluja Parkkarilan päiväkodista. Etelä- Karjalan museo: Jaana Kiero


Museoesineen arvon määrittää sen tarina: missä esinettä on käytetty, milloin ja kenelle esine on kuulunut? Mihin historialliseen tapahtumaan esine liittyy? Lisääkö esine museokokoelman kulttuurihistoriallista arvoa? Esine on siis konkreettinen todiste menneestä. Nykyisessä informaatiotulvassa on ollut hyviäkin puolia, myös museotyössä. Sukututkimuksista ja muista digitoiduista aineistoista saattaa löytyä runsaasti museoarvoa lisäävää tietoa hyvinkin vanhojen esineiden kohdalla.


Valtava kasa puusepän työvälineitä on muuttunut suureksi määräksi tietoa Lappeenrannan historiasta. Lahjoittaneen henkilön taustoja tutkiessani, avautui eteeni Lappeenranta 150 vuoden takaa lähes sadan vuoden ajalta esineitten, valokuvien ja arkistomateriaalin muodossa. Perheenjäsenet olivat jättäneet perinnökseen kertomuksia Lappeenrannasta ja perheestään ääninauhojen, lehtihaastatteluitten, maalausten, valokuvien ja esineitten muodossa. Onpa perheen poika päässyt kirjaankin sekä teatteriesitykseen: Koston kevät –teoksessa poika kertoo tarinaa sisällissodan ajoilta ja Imatran teatterissa esitetyssä Sivulliset osalliset –näytelmässä samainen henkilö on saanut roolin.  Perheen isä on ollut omin käsin valmistamassa Lappeenrannan kouluihin, raatihuoneelle ja apteekkiin kalustoja, perheen miesten käsistä on valmistunut myös soittimia, taulujen kehyksiä ja viimeisiä leposijoja eli ruumisarkkuja, sisällissodan aikaan sekä punaisille että valkoisille. Isä on ollut perustamassa Lappeenrannan työväenyhdistystä, jonka yksi osa, eli työväentalo on kolmannen kerran häviämässä Lappeenrannan katukuvasta. Isä ja pojat ovat viihdyttäneet lappeenrantalaisia sekä kaupungin vierailijoita soittoharrastuksellaan. Melkoinen aarre kasasta höyliä siis paljastuikin.  


Etelä- Karjalan museo: Jaana Kiero

Museologian opintoihini liittyi nykydokumentointitehtävä, missä piti tallentaa museoon jokin nykyajan ilmiö. Dokumentoitava ilmiö saattoi olla myös aineeton: laulut, tanssit, risteily jne. Valitsin omaan tehtävääni aiheeksi Pusupuiston vanhan kioskin senhetkisen toiminnan. Pusupuiston kioskin tarina oli mielenkiintoinen värikkäine taustoineen. Kioskin historia alkoi jo 125 vuotta sitten, 1893. Kioskin perusti nuohoojamestarin vaimo, joka haki kaupungilta lupaa ”kesäryytmaassa kesäaikana myydä limonaadia, setteriä ja soodavettä”. Tämän jälkeen Pusupuiston kioski on toiminut kaupunkilaisten kohtaamispaikkana ja mm. opaskierrosten lähtöpaikkana. Kioskin pitäjinä on toiminut yksityishenkilöitä, urheiluseuroja ja yhdistyksiä. Onpa kioski päässyt Lappeenrannassa 1939 kuvattuun elokuvaankin ”Punahousut”. Kioski vilahtaa elokuvassa jopa neljä kertaa. Kioskissa on vuosien saatossa myyty perinteisiä kioskituotteita: makeisia, savukkeita, lehtiä sekä virvoitusjuomia, kahvia ja pullaa, kesäteatterin pääsylippuja sekä matkatoimiston toimesta erilaisia matkalippuja. Kioski on toiminut myös matkailutoimiston infopisteenä sekä maailman pienimpänä vaatekauppana.

Lappeenrannan Pusupuiston kioski. kuva: Jaana Kiero

Elähdyttävää on ollut museotyö! Kokoelmiin liittyvät, elokuvaakin jännittävämmät tarinat, museon tallennusvastuualueelle suunnatut retket työkavereitten kanssa ja näyttelyistä nousevat tunteet ovat pitäneet minut elossa ei tylsässä, vaan suunnattoman mielenkiintoisessa työssä. Tutkimusten mukaan kulttuuri lisää ihmisen elinvuosia samassa määrin kuin liikunta. Entäpä, kun ihminen saa työskennellä kulttuurialalla? Mahdammeko elää ikuisesti?
Kun ystäväni luuli, että kuolisin museotyössä tylsyyteen, taisi poikani tietää asian oikean laidan tokaistessaan: ”Sinne sie kuulutkii, kaltastes joukkoon.”
(kuva: taistelu)
Jaana ja nuket. Kuvan otti Noora Niemi.

Kirjoittaja Jaana Kiero toimii kokoelmapuolen museoassistenttinä Lappeenrannan museoilla.

tiistai 15. toukokuuta 2018


Ratsuväkimuseo on ollut yleisölle viimeksi avoinna kesällä vuonna 2016. Huhtikuussa 2017 se tyhjennettiin esineistöstä, ja tällä hetkellä Lappeenrannan vanhin rakennus odottaa kesäkuukausina jatkuvaa, mittavaa remonttiaan.

Tutkijan työni alkoi lokakuussa 2017, toimenkuvan ollessa Ratsuväkimuseon uuden näyttelyn ideointi ja käsikirjoittaminen. Sisäilmaongelmien takia suljetun museon korjaustyöt käynnistyivät samoihin aikoihin, mutta ne keskeytettiin, koska vaurioiden laajuus osoittautui luultua suuremmaksi. Sen jälkeen alun perin vahtitupana 1700–1800-luvuilla toimineesta rakennuksesta päätettiin tilata rakennushistoriallinen selvitys.

Vanhoja näyttelytekstejä löytyy vielä seiniltä
Kohta 250-vuotiaasta rakennuksesta on löydetty yli 20 erilaista maalikerrosta


Kaiken kaikkiaan koko prosessiin sen erinäisine vaiheineen kului aikaa niin, että Ratsuväkimuseon avaaminen siirtyi kesästä 2018 vuoteen 2019. Odottavan aika voi olla pitkä, mutta näyttelysisältöjen kannalta lisäajan saaminen oli ehdottomasti positiivinen asia. Olen voinut syventyä tutkimustyöhön ja aineiston keräämiseen ilman jatkuvaa kiirettä, ja ainaista riesaa ajan loppumisesta kesken (tosin aiheeseensa syvälle uppoutuneelta tutkijalta aika loppuu aina kesken). Myös rakennus tulee näyttämään komealta, koska tilat on tarkoitus kunnostaa menneiden vuosisatojen ilmettä kunnioittaen.





Näkymä Ratsuväkimuseon ulko-ovelta toukokuussa 2018.


Ratsuväkimuseo on toiminut jo vuodesta 1973 alkaen, mutta sen näyttelyä on uudistettu harvakseltaan, eivätkä muutokset ole olleet kovin suuria. Viettäessäni tämän vuosikymmenen alussa kolme kesää Ratsuväkimuseon asiakaspalvelijana, tuntui esineiden, kuvien, ja niihin liittyvän informaation esillepano jämähtäneen viime vuosituhannelle. Vanhat valokuvat paljastivat, että rakuunaunivormuiset mallinuket ovat olleet mukana alusta saakka. Vajaat viisikymppiset nuket ovat siis jo retroa itsessään.




 

  Keski-ikään yltäneitä rakuuna-asuisia mallinukkeja, ja sama tila toukokuussa 2018.



Toki näyttelyssä on aina ollut paljon kiinnostavaa sisältöä. Lisäksi Ratsuväkimuseo on ollut monen museokävijän suosikkikohde Linnoituksessa: sinne on helppo poiketa, ja kompaktin kokoisena tilana näyttelyn kiertäminen ei ala uuvuttaa. Minä, ja muu museoväki olemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että rakennuksen remontin myötä näyttelyä on aika uudistaa isolla kädellä vastaamaan nykypäivän tarpeita.

Tiivistettynä työni on sitä, että valitsen Ratsuväkimuseoon esille tulevan esineistön, kuva-, ja audiovisuaalisen aineiston, sekä kirjoitan näyttelytekstit. Tulevaisuudessa näyttelyä on tarkoitus uudistaa useammin, ja olemme keskustelleet vaihtuvista pikkunäyttelyistä osana kokonaisuutta. Digitaalisuus tulee lisääntymään, sillä se mahdollistaa sisältöjen laajemman esittelyn. En halua lisätä nykyteknologiaa, vain koska on vuosi 2018, vaan siksi, että se toisi näyttelyyn jotain uutta. Lappeenrannan rooli näyttelyssä on merkittävä, eikä vähiten siksi, että se toimi 130 vuoden ajan ratsuväen kotikaupunkina, jättäen tänne pysyvän jälkensä.



 Rakuuna hoplaa hevosellaan 1920-luvulla. Ihmiset yhdistävät rakuunat useimmiten punaisiin housuihin ja luurankotakkeihin. Ne kuuluivat Lappeenrannan Rakuunamäellä koulutettujen, Uudenmaan Rakuunarykmentin ja Hämeen Ratsurykmentin sotilaiden asustukseen maailmansotien välisenä aikana. Kuva: Etelä-Karjalan museo




Nykysuuntaus museoissa antaa museokävijän näyttelykokemukselle aiempaa suuremman painoarvon. On hienoa, jos esillä oleva esine tai kuva kertoo jonkun tarinan, eikä ole pelkkä yksittäinen reliikki menneestä. Olen käsikirjoitustyössä pyrkinyt tarinallisuuteen, ja löytämään mielenkiintoista kerrottavaa yksittäisistä ihmisistä ja tapahtumista. Tämän niin sanotun ruohonjuuritason kautta avautuu sitten ”ikkuna” kulloiseenkin aikakauteen. Minusta hyvä näyttely on informatiivinen, mutta viihdyttävä. Siihen pyritään, ja kesällä 2019 pääsette arvioimaan itse, miten onnistuimme. Hyvää kesää lukijoille!



Jani Loijas, tutkija

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018


Matka Siperiaan ja takaisin


Lappeenrannan museot on osallistunut Suomalais-venäläiseen kulttuurifoorumiin jo vuosien ajan. Vuoden 2017 foorumissa Pietarissa neuvoteltiin muun muassa Hanti-Mansian Luonnon ja ihmisen museon kanssa näyttely-yhteistyöstä. Maaliskuussa 2018 Lappeenrannan museoiden kahden hengen näyttelytyöryhmä lähti Pietarin ja Moskovan kautta kauas Siperian aroille, suomalais-ugrilaisten hantien ja mansien maille, Hanti-Mansian kaupunkiin.

Maanantaina matkasimme Allegrolla Pietariin. Ennen lentoa ehdimme käydä lentoaseman päässä keskustaa sijaitsevassa Pietarin kaupunginmuseon hallinnoimassa Leningradin piirityksen muistomerkin alle sijoitetussa museossa. Maan alle sijoittuva museo on aikansa ja teemansa ilmentymä ja henkii mahtipontisuudessaan perustamisaikansa historiaa.

Leningradin piirityksen muistomerkki

Maanantai-iltana Aeroflotin lento lähti kohti Moskovaa ja vaihdon jälkeen yöllä Aeroflotin toinen kone Moskovasta kohti Hanti-Mansiaa. Kolmen tunnin aikaeron syötyä yön tunnit olimme perillä aamuvarhaisella tiistaina. Tiistain ohjelmassa oli tutustuminen Luonnon ja ihmisen museon toimintaan. 


Kuvia näyttelytiloista







Näyttelytiloja oli monessa kerroksessa. Museossa tutkitaan, esitellään ja tallennetaan historiallisia, etnografisia, luonnontieteellisiä, paleontologisia ja arkeologisia kokoelmia sekä kulttuuria ja luonnon ilmiöitä koko Hanti-Mansian alueelta. Pääsimme tutustumaan museon eri kokoelmatiloihin ja kokoelmiin.

Kuvia kokoelmatiloista






Tärkeimpänä kaikista tutustuimme Etelä-Karjalan museoon yhdessä suunnittelemamme näyttelyn kokoelma- ja näyttelyaineistoihin.

Näyttelyesineitä


Näyttelyneuvottelua

Illan ohjelmana olivat kaupungissa samaan aikaan alkavien IBU Cupin kansainvälisten ampumahiihtokisojen avajaiset kaupungin teatteri- ja kulttuurikeskuksessa. Show oli huikea spektaakkeli.

Kuvia ampumahiihdon avajaisista





Keskiviikkona tutustuimme kaupunkiin ja sen ympäristöön. Pääsimme käymään myös kahdella kaupungin seitsemästä kukkulasta. 

Näkymiä kukkulalta joelle

Kukkula Irtysjoelle päin

Vanhan kaupungin, Samarovski Jamin, paikalle Irtys-joen rannalle on perustettu muun muassa Luonnon ja ihmisen museon Arkeopark. Vieressä on KHL-seura Jugra Hanti-Mansijskin kotiareena, sekä laskettelu- ja talviurheilukeskus. Kierroksen jälkeen jatkoimme näyttely-yhteistyötä koskevia neuvotteluja.

Kuvia Arkeoparkista

Iltapäivällä suuntasimme ampumahiihtokeskukseen ja pääsimme aitiopaikalta seuraamaan naisten ja miesten supersprinttikilpailuja.
Ampumahiihtostadium










Torstaiaamuna alkoi paluumatka Hanti-Mansiasta Moskovan kautta Pietariin ja sieltä takaisin kotiin.

Hanti-Mansia on reilun 80 000 ihmisen kaupunki Länsi-Siperiassa, Jugran autonomisessa piirikunnassa. Alue on vanhaa ugrilaisten kansojen asuinaluetta. Hanteja on nykyisin jäljellä vain noin parikymmentätuhatta, manseja alle kymmenentuhatta. Kummankaan kielen taitajia on enää kovin harvassa. Alueen historia ulottuu kauas. Muun muassa mammutteja ja muita muinaisia eläinlajeja löytyy museon kokoelmista sekä museon suorittamilta jokavuotisilta tutkimuskaivauksilta. Arkeologian ja paleontologian ohella museo tekee etnologista tutkimusta, aktiivista pedagogista ja yleisötyötä, sekä kansainvälisiä projekteja.
Hanti-Mansian alue on luonnonvaroiltaan rikas, mikä näkyy kaupungin nykyaikaisessa ilmeessä ja ilmapiirissä. Kaupungissa järjestetään kansainvälisiä urheilutapahtumia, elokuvafestivaaleja, IT-alan konferensseja ja muita tapahtumia.
Luonnon ja ihmisen museo on moderni ja aktiivinen museo, jossa on yli 100 työntekijää.


Kirjoittajat ovat Lappeenrannan museoiden amanuenssi Mikko Pirinen ja intendentti Satu Ståhlberg



Tanskanmaalla

Lappeenrannan museot sai Erasmus+ liikkuvuusavustusta, jonka avulla museoiden henkilökunta pääsee tutustumaan muihin eurooppalaisiin museo...