Etelä-Karjalan kadonneet kalmistot – Lappeenrannan Seurahuoneen kalmisto

Eira Etelä-Karjalan museon labrassa vuonna 1975.

Museolainen muistelee

Syyskuun alussa eläkkeelle jäi pitkäaikainen työntekijämme, konservaattori Eira Räisänen, jolle työskentelyuraa Lappeenrannan museoiden palveluksessa kertyi kunnioitettavat 43 vuotta. Tallensimme Eiran muisteloja vuosien varrelta ja julkaisemme niistä muutamankin blogikirjoituksen. Muisteloihin osallistui myös eläkkeelle jo aiemmin jäänyt toimistonhoitaja Ulla Loisa, joka aloitti työuransa lähes samaan aikaan Eiran kanssa, vain kaksi viikkoa myöhemmin – täytyy aina muistaa mainita kuka on pitkäaikaisempi työntekijä :D

Henkilökuntaa Taimin eläkekahveilla 1980-90-luvun taitteessa. 

Keskustelujen aiheina olivat muun muassa henkilöstömäärän, työskentely- ja museotilojen sekä työtapojen ja –välineiden muutokset ja kehitys. Myös Linnoituksen alueen muuttumisesta ”takapihasta” kaupungin matkailunähtävyydeksi puhuttiin, ennen museouraansahan Eira ehti myös asustaa lapsuutensa Linnoituksessa.

Ulla pikkujoulujen tietokilpailu juohtajana 1987

Eiran mittava työura alkoi siis vuonna 1975, elokuusta lähtien vakituisena työntekijänä. Henkilöstön määrä on kasvanut vuosikymmenten saatossa melko lailla, sillä alkuun työntekijöitä oli viisi: Eiran ja Ullan lisäksi museonjohtaja ja kaksi siivoojaa, jotka myös toimivat museon avoinnapitäjinä vuoroviikonloppuisin sekä keskiviikkoisin, jolloin museo oli iltaan asti auki. Viikolla ei erillistä avoinnapitäjää ollut, vaan Ulla tai Eira kipaisivat omilta työpisteiltään lipunmyyntiin asiakkaiden saapuessa.

Kaikki näyttely- ja työskentelytilat sekä kokoelmien säilytystilat sijaitsivat nykyisellä Etelä-Karjalan museolla Linnoituksessa. Itäpuolen rakennuksessa (nykyisellä perusnäyttelyn puolella) sijaitsi kulttuurihistoriallinen osasto sekä laboratorio, Eiran ”valtakunta”, joka on edelleen samalla paikallaan ja suunnilleen samassa asussakin kuin vuonna 1975… Länsipuolen rakennuksessa, nykyisessä vaihtuvien näyttelyiden tilassa, sijaitsi taidemuseo. Tämän rakennuksen toimistotiloissa oli Ullan ja museonjohtajan työhuone, jossa he saman työpöydän äärellä, vastakkaisilla puolen pöytää, viettivät alkuajat. Myöhemmin näyttelytilan puolelle salin takaosaan rakennettiin muutama työhuone, jonne johtaja ja vuonna 1976 aloittanut amanuenssi sijoittuivat.

Eira ja Ulla Eiran 50-vuotiskahveilla Etelä-Karjalan museolla 2003. Keskellä Satu Eiskonen( nyk. Ståhlberg)

Näyttelyt vaihtuivat tuolloin aika lailla tiuhemmalla kierrolla kuin nykyisin, parhaimmillaan näyttelyitä saattoi olla vuoden aikana 16 kappaletta. Vaihtuvuus tapahtui taidemuseon puolella, kulttuurihistoriallisella osastolla näyttelytoiminta oli pysyvämpää. Kesänäyttelyn kesto oli kolmisen kuukautta ja muiden näyttelyiden kolmisen viikkoa, joskus vähemmänkin. Näyttelynvaihtoon osallistui koko henkilökunta johtajaa myöten. Vaihdot tehtiin parissa päivässä, kun entinen näyttely päättyi sunnuntaina niin keskiviikkona tai torstaina oli jo uuden avajaiset. Eira pisimpänä oli se tyttö, joka kiipeili tikkaille ja kiinnitteli siimat paikoilleen. Henkilökunta koostui tuolloin yksinomaan naisista, ja jos näyttelyssä oli jotain oikein raskasta ja painavaa, oli lupa kutsua palomiehet apuun! Heidän käyntejään varten kasattiin työlistaa myös muista raskaista taakoista, ja ilomielin he kuulemma aina apuun saapuivat.

Näyttelyt painottuivat nykyistä useammin paikallisten taiteilijoiden näyttelyihin ja ne olivat usein myyntinäyttelyjä. Taiteilijat itse toki osallistuivat myös pystytykseen. Vuosittain järjestettiin Lappeenrannan Taideyhdistyksen näyttely, joka oli paikkakuntalaisten keskuudessa suosittu. Taideakatemialla, nykyisellä Kansallisgallerialla, oli runsaasti kiertonäyttelytoimintaa, ja tuolloin lainaksi saatiin useita hienoja teoksia, joiden lainaaminen tänä päivänä ei luultavasti ole aivan yksinkertaista.

Näyttelytekstien laatiminen ei sujunut aivan niin kätevästi kuin nykypäivänä. Tekstien kirjoittamista varten käytössä oli kirjoituskone, ja jos virheitä tuli, piti aloittaa alusta. Mikäli jotain piti kopioida, mentiin kaupungin monistamoon Raastuvankadulle (ensimmäinen kopiokone museolle tuli vuonna 1985). Mikäli näyttelyyn haluttiin tekstejä normaalia suuremmalla koolla, otettiin ”apuun” Letraset – siirtokirjaimet. Kirjaimia oli useita eri kokoja ja jopa fontteja. Vaaleansiniseltä, leivinpaperia muistuttava paperilta valittiin haluttu kirjain ja siirrettiin haluttuun paikkaan, yksi kirjain kerrallaan. Mikäli teki virheen, piti koko teksti aloittaa uudelleen alusta. Ja koska tuote ei ollut kotimainen, oli kirjainvalikoima sellainen, että useimmiten vokaalit loppuivat kesken ja jotain muuta kirjainta jäi runsaasti jäljelle. Eipä siinä muu auttanut, kuin kipittää kaupungille hankkimaan lisää kirjaimia (lienee sanomattakin selvää, ettei autoa ollut ;)).

Henkilökunta matkailemassa Viipurissa lokakuussa 2010. Eira ja Ulla eturivissä.

Näyttelynvaihtoihin kuuluivat tietenkin myös avajaisjärjestelyihin liittyvät asiat, avajaisethan totta kai järjestettiin jokaisen näyttelyn yhteydessä. Kutsukortit painatettiin, kuoret kirjoitettiin koneella. Kutsuja lähti parisen sataa, vieraita saapui paikalle yleensä noin 40. Avajaisia edelsi lehdistötilaisuus, jossa oli kahvitarjoilut, ja avajaisiin järjestettiin myöskin tarjoilut.

Valtaosa työajasta meni siis tämän näyttelynvaihto-rumban pyörittämiseen. Taidemuseon siirryttyä uusiin tiloihin vuonna 1986 ja saatua oman henkilökuntansa Eiran työpanos keskittyi enemmälti kulttuurihistorialliselle puolelle.

Tähän päätämme muisteloiden osan yksi ja palaamme myöhemmin asiaan.

Eira Räisästä ja Ulla Loisaa haastatteli ja jutustelut tekstin muotoon saattoi museoassistentti Noora Niemi.