Maakunnan tuulimyllyjen jäljillä

Syyskuussa museon alueellisen työn väki kävi Lemillä tutustumassa kotiseutuyhdistys Museosärän pihapiirissä seisovaan Vainikkalan tuulimyllyyn ja sen kunnostussuunnitelmiin. Reissussa tiimiä alkoi pohdituttaa, kuinka monta tuulimyllyä Etelä-Karjalan alueelta vielä löytyy, millaisessa kunnossa ne ovat ja vieläkö joku niistä on toimintakuntoinen? 


Lemin Museosärän tuulimylly syyskuussa 2021. 
Kuva: Marianna Karttunen, Lappeenrannan museot. 

Vesistöisessä maakunnassa ehkä luontaisestikin historiallisia vesimyllyjä ja vanhoja vesimyllyn paikkoja tulee heti mieleen useita: esimerkkeinä vaikkapa Kärnäkoski Savitaipaleella , Kemppilä Ruokolahdella tai Joutsenkoski Ylämaalla - vain muutamia mainitakseni. Tuulimyllyjä tai niiden paikkoja on alueella kuitenkin yleisessä tiedossa huomattavasti vähemmän - vaikka myllyrakennuksia kulttuurihistoriallisten kohteiden inventointien yhteydessä onkin kartoitettu.

Tuulimyllyn sijaintipaikka valittiin tuuliolosuhteiden mukaan. Myllyt sijaitsivatkin yleensä peltoaukeilla, kukkuloilla tai (etenkin rannikkoseuduilla) kalliorannoilla. Usein alustana oli kallionnyppylä, joka tarjosi riittävän tanakan alustan raskaalle laitteistolle ja josta sadevesi sujuvasti valui pois. Vihjeitä vanhoista myllynpaikoista antavat usein paikannimet ja suullinen perimätieto, joissa menneisyyden myllyt vilahtelevat vaikkapa myllymäkinä ja myllykallioina. 

Suomessa tuulimyllyt on perinteisesti mahdollista kiviperustaa lukuun ottamatta rakennettu kauttaaltaan puusta – koneiston hammasrattaita myöten. Akselia tai muita rakenteita on sitten tarpeen mukaan vahvistettu raudalla. Liekö niin, että puinen mylly ja sen perustukset katoavat metsään tai uuteen käyttöön koskessa koskemattomina säilyneiden vesimyllyjen järeämpiä perustuksia helpommin?

Tuulimyllyn historiaa 

Tuulimyllyn juuret juontavat varhaiskeskiajan Eurooppaan, josta kone on 1400-luvun kuluessa rantautunut Ruotsin kautta Suomeen. 1800-luvun lopulla vesi- ja tuulimyllyt olivat vielä joka kylän viljanjauhatuksen, päreiden höyläämisen ja monen muunkin arkisen toiminnon vakiovarusteita, mutta höyrykoneiden ja sähkön myötä niiden toiminta alkoi keksittyä suurempiin yksiköihin ja kotitarvemyllyt katosivat vähitellen maisemasta. 


Museosärän tuulimyllyn puinen koneisto syyskuussa 2021.
Kuva: Marianna Karttunen, Lappeenrannan museot. 

Kotitarvemyllyjä kuitenkin käytettiin ainakin rehuviljan jauhamiseen ja päreiden tekoon aina maailmansotiin asti. Sota-ajan elintarvikepulan myötä valtio kielsi yksityisten myllyjen käytön, jotta viljan jakelun kontrolloiminen olisi helpompaa. Monet pienet kotitarvemyllyt sinetöitiin umpeen ja viljan jauhatus tapahtui valvotuissa myllyissä. Käyttökielto oli voimassa vuodesta 1939 alkaen peräti yhdeksän vuotta, ja tänä aikana monet puisista myllyistä ennättivät rapistua käyttökelvottomiksi.

Varvas, harakka ja mamselli 

Myllyjä on kolmea erilaista päätyyppiä, jotka eroavat toisistaan ulkonäkönsä ja rakenteidensa osalta.

Keskiajalta periytyvä jalka- eli varvasmylly on vanhin ja yleisin tuulimyllytyyppi. Sisä-Suomessa jalkamyllyt olivat yleensä hirsirakenteisia. Hirsinen aitta seisoi joko kivin tai hirsisalvoksin tuetun jalan päällä ja koko myllyaitta koneistoineen voitiin kääntää jalan keskellä sijainneen, järeän pystytukin ympäri kohti sopivaa tuulta. Jalkamyllyt säilyivät hyvin samantyyppisinä käytössä aina sotavuosiin saakka. 

Harvinaisin Suomessa käytössä olleista myllytyypeistä on harakkamylly. Harakkamyllyn koneisto aittoineen sijoitettiin erillisen jauhinhuoneen katolle. Myllyn yläosa kääntyi tuulta kohden pitkän, korkealla myllyaitan seinässä sijainneen pyrstön avulla. Myllytyypin nimitys juontanee juurensa juuri tästä “pyrstöstä”. 

Hollantilaisperäinen, katkaistun kartion tai pitkään mekkoon sonnustautuneen mamsellin muotoinen mamsellimylly on myllytyypeistä suurin ja tehokkain. Sen huippu eli hattu on tarpeen mukaan käännettävissä seinien yläreunassa olevan liukupinnan tai kiskon varassa. Mamsellimyllyjä esiintyy Suomessa lähinnä länsirannikolla. 

Etelä-Karjalan säilyneet tuulimyllyt 

Etelä-Karjalan alueelta tunnetaan viisi säilynyttä tuulimyllyä. Kaikki Etelä-Karjalan säilyneet myllyt ovat hirsisalvottuja varvas- eli jalkamyllyjä. Listasta voi huomata, että Etelä-Karjalassa, kuten muuallakin Suomessa, myllyjen suojelu ja kunnostus on melko pitkälti ollut yksityishenkilöiden ja kotiseutuyhdistysten harrastuneisuuden varassa. 

Hakamäen museotilan tuulimylly, Savitaipale 

Savitaipaleen kotiseutuyhdistyksen ylläpitämä Hakamäen museotila on perustettu vuonna 1953. Museotilan pihaa koristava Hakamäen tuulimylly on siirretty nykyiselle paikalleen Ristiinan Liiansaaresta. 

Huttulan mylly, Lemi 

Lemin Huttulassa sijaitsee vuonna 1853 rakennettu Huttulan mylly, joka kyläyhdistyksen talkoilla sai keväällä 2021 uudet siivet. Myllyä pääsee ihailemaan vaikkapa kiertämällä 5 kilometrin mittaisen Tuulimyllyn luontopolun

Rahikkalan mylly, Savitaipale 

Savitaipaleella Kuivasensaaressa Rahikkalan kylässä sijaitseva Rahikkalan mylly on rakennettu vuonna 1804. Kyläläiset korjasivat ja entisöivät sen toimintakuntoon vuonna 2002. Myllyllä järjestetään elokuussa myös vuosittaisia myllyjuhlia. 

Vainikkalan mylly, Lemi 

Vainikkalan mylly on siirretty osaksi Lemin Kotiseutuyhdistyksen ylläpitämää Museosärä -pihapiiriä 1960-70 –lukujen taitteessa. Alkujaan mylly on jauhanut Taipalsaarella. 

Vanhakartanon mylly, Taipalsaari 

Nykyisin kunnostettu ja lautaverhottu hirsirakenteinen Vanhakartanon mylly Taipalsaaren Haikkaanlahdella Liukkolassa on yksityisomistuksessa. Mylly on rakennettu 1880. 


Taipalsaaren Vanhakartanon mylly kuvattuna 1986 - 1987.
Kuva: Hämäläinen, Arto. Lappeenrannan museot.

Tiedätkö jonkun muun säilyneen tuulimyllyn edellä mainittujen myllyjen ohella? Tai piilotteleeko takapihallasi ehkä vanha myllynpaikka? 


Lähteitä ja lisätietoa: 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pioneerit pohjoisessa kävivät myös Lappeenrannan Vilkjärvellä

Takaisin Viipuriin

Jalmari Lankinen valokuvaajana