Arjen ja yllätysten monumentit - museoharjoittelussa kulttuuriympäristötiimissä

Viimeisten neljän kuukauden aikana olen kirjoittanut arkeologisten kohteiden hoitosuunnitelmia, ollut yhteydessä eri alueellisiin vastuumuseoihin ja tavannut paikallisyhdistysten vapaaehtoisia yhdessä rakennustutkija Kristiina Pesolan, arkeologi Esa Hertellin ja alueellisen taidemuseotyön amanuenssi Sinikka Myyrän kanssa. Tätä kaikkea on sisältynyt korkeakouluharjoitteluuni, joka tähtää Adoptoi monumentti -toiminnan juurruttamiseen Etelä-Karjalan alueelle. Sukellan tässä blogikirjoituksessa toimenkuvani ytimeen: miolen oppinut siitä, miksi monumentteja oikein adoptoidaan? Kirjoituksen lopussa palaan maan pinnalle: mitä annettavaa toiminnalla on eteläkarjalaisille, tässä ja nyt? 

Mikä adoptio, kenen monumentti? 

Suomessa viisitoistavuotias Adoptoi monumentti -toiminta tukeutuu verkkosivuillaan adoption yleiskieliseen määritelmään: se on "jonkun apua tarvitsevan ottamista huolenpidon kohteeksi". Museoiden rooli huolenpitäjinä on varsin perinteinen ja mielestäni luonteva. Esimerkiksi Mirka Kiianmies on pro gradussaan verrannut museotyötä hoivatyöhön, jopa äitiyteen. Museoiden tarjoama hoiva kuitenkin kohdistuu ilmeisimmässä muodossaan elävien olentojen sijasta elottomiin asioihin kuten esineisiin tai rakennelmiin. Monumentin "adoptio" vieläpä poikkeaa vaikkapa lemmikin adoptiosta siten, että monumentin omistaja ei vaihdu adoptioprosessin aikana. Vertauskuvallisesti molemmissa voidaan silti etsiä ja löytää hoivaa kaipaavalle "hyvä ja huolehtiva koti", kuin lehti-ilmoituksissa konsanaan. 

Entä miksi adoptiokohteita kutsutaan juuri monumenteiksi? Kulttuuriperinnön tutkija Laurajane Smithin mukaan käsitteellä on Euroopassa vankka ja arvostettu historia mutta samalla myös menneisyyden painolastia. Monumentti on jotain yleismaailmallisesti arvokasta, kaunista ja väkevää. Tyypillisesti monumenteiksi on kutsuttu Smithin mukaan katedraaleja, linnoja, palatseja - siis yläluokan kulttuuria. Yksinomaan tästäkö sitten on kyse Adoptoi monumentti -toiminnassa? Olen vakuuttunut harjoitteluni aikana siitä, että kyse on pikemminkin monumentin uudelleenmäärittelystä tavalla, joka kutsuu kysymään, mikä kulttuuriympäristössä on itse kullekin arvokasta. Monumentti on paikka, joka on arvokas jollekulle, kenelle tahansa 

Suomen eri maakuntien adoptoidut kohteet osoittavat, että monumentit eivät aina ole prameilevia mestariteoksia, vaan myös pieni voi olla kaunista: kioski, puhelinkoju, torpan raunio tai muinaisesineen löytöpaikka soveltuvat mainiosti adoptiokohteiksi. Kohteen merkitys voi puolestaan perustua vaikkapa arkiseen luovuuteen, mielikuvitukseen tai yllättävyyteen: miksi ihmeessä tällainen kivilatomus onkaan joskus rakennettu lähimetsääni? Tai miksi "ylioppilaskunnan vuosikokoukseen osallistunut, tuntemattomaksi jäänyt jyväskyläläinen vandaali" oikein koeisti spraymaalipulloa Valtakatu 44:n seinään vuonna 1998? Kun luin, että rakennuksen seinään kiinnitettiin muistolaatta kommelluksen muistoksi vuonna 2015, herätti se minussa opiskelijana riemua, yhteenkuuluvuuttakin. Ympäristön kulttuurihistorialliset arvot rakentuvat usein tällaisista ihmisen kokoisista tarinoista. 

Tällaisiakin yllätyksiä monumenteilla voi kohdata: kävimme joulukuussa maastokäynnillä Salpalinjan
tykkiasemalla Juvolassa. Olin onneksi varautunut lumiseen keliin saappain!
Kun saavuimme tykkiasemalle, yllätykseksemme aseman ympäristössä oli tehty avohakkuu.
Se oli alkujärkytyksen jälkeen iloinenkin yllätys, sillä puiden juuret eivät enää uhkaa aseman rakenteita.







 Kohti
ihmisten kulttuuriympäristötyötä
 

Kun avaan työläppärini, näen kirjautumisnäkymässäni Lappeenrannan kaupungin vision vuodelle 2037. Yksi kaupungin arvoista on yhdessä tekeminen. Ensinäkemältä se saattaa vaikuttaa tyhjältä trendisanalta, mutta lopulta se on aivan Adoptoi monumentti -toiminnan ydintä. Toiminnassa yhdistys, yritys, koulu tai muu yhteisö voi ottaa yhdessä hoitaakseen rakennuksen, arkeologisen kohteen tai julkisen taideteoksen. Kategorioiden rajoissa minua kiehtoo niiden avoimuus erilaisille tulkinnolle: voisiko vaikkapa Valtakatu 44:n töhry käydä julkisesta taideteoksesta? Suon työnantajalleni Lappeenrannan museoille sen, että sopivien kohteiden rajaus jääköön yhteisen keskustelun aiheeksi. 

Yhdessä tekeminen on koko kulttuuriperintöalan trendi, todellinen paradigmanmuutos. Sitä korostavat niin kansainvälisen museoneuvosto ICOM:in uusi museomääritelmä 2022, Euroopan neuvoston kulttuuriperintöstrategia 2017 kuin Opetus- ja kulttuuriministeriön Museopoliittinen ohjelma 2030 Lopulta parhaita yhdessä tekemisen asiantuntijoita ei kuitenkaan ole instituutioiden norsunluutorneissa vaan ruohonjuuritason verkostoissa. Kulttuuriympäristön asiantuntijoita ovat ihmiset omassa arjessaan, omine vahvuuksineen ja haasteineen. 

Kun olen tavannut eteläkarjalaisia vapaaehtoistoimijoita, mieleeni on jäänyt toimeliaisuus ja syvä harrastuneisuus kulttuuriympäristöä kohtaan, mutta myös sinnittely hankalissa olosuhteissa. Monessa yhteisössä aktiivit vanhenevat ja uusille tekijöille olisi kysyntää. Myös osaamisen puute vaikkapa Museoviraston tai ELY-keskuksen tarjoaman rahoituksen hakemisessa rajoittaa toimintamahdollisuuksia 

Näihin haasteisiin Lappeenrannan museoiden Adoptoi monumentti -toiminta pyrkii vastaamaan: museot voivat lisätä vapaaehtoistoiminnan näkyvyyttä eri medioissa ja tapahtumissa sekä tarjota neuvontaa adoptoijille. Uskon, että tällainen yhteistyö voi parhaimmillaan auttaa adoptoijia myös uusien aktiivien löytämisessä. Kun esimerkiksi mainitsin ohimennen joutsenolaiselle tutulleni Salpalinjan sotahistoriallisten kohteiden soveltumisesta adoptioon, hän kiinnostui heti aiheesta. 

En onneksi ole yksin väittäessäni, että museoilla on yhteiskunnallinen rooli luoda mahdollisuuksia ihmisten aktiivisuudelle, fasilitoida kansalaistoimintaa ja törmäyttää eri ihmisryhmiä: senioreita, koululaisia, kaupunkilaisia, maalaisia, monipaikkaisia kesäasukkaita... Toivon, että olen ollut Lappeenrannan museoissa tukemassa matkaa kohti ihmislähtöistä kulttuuriympäristötyötä. Työ on ollut palkitsevaa, ja aion jatkaa samalla tiellä nyt harjoitteluni päättyessä. 

 

Paavo Jordman 

Kirjoittaja opiskelee etnologiaa Turun yliopistossa ja sai harjoittelusta hyvän syyn elvyttää suhteita tuttuihinsa Kaakkois-Suomessa 

 

Lue lisää 

Adoptoi monumentti -info. https://adoptoimonumentti.fi/info 

Museokeskus Vapriikki 2016: Adoptoi monumentti – parhaita käytäntöjä. https://issuu.com/vapriikki/docs/adoptoi_monumentti_iso 

Sini Hirvonen & Liisa Lohtander 2017: Kansalaisyhteiskunta kulttuuriympäristötyössä – Tavoitteena hyvä elämä. Suomen kotiseutuliitto. bit.ly/ky-selvitys 

Euroopan neuvosto 2017: European Heritage Strategy for the 21st Century. https://coe.int/strategy21 

Mirva Mattila (toim.) 2018: Mahdollisuuksien museo – Opetus- ja kulttuuriministeriön museopoliittinen ohjelma 2030. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018, 11. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-557-0 

Mirka Kiianmies 2012: Museomiehistä museonaisiin Museoalan naisistuminen Suomessa 1950–1980-luvuilla. Historian pro gradu -tutkielma. Saatavissa: https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22305. 

Kristina Ahmas 2014: Norsunluutornin purkajat jaettu johtajuus ja kollektiivinen asiantuntijuus museossa. Liiketaloustieteen väitöskirja. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-476-579-4 

Willimiehen jäljillä 2017: Lappeenranta / Spraytöherrys. https://willimiehenjaljilla.blogspot.com/2017/06/lappeenranta-spraytoherrys-500000.html 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kävellen Lappeenrantaa tutuksi Lappeenrannan vanhojen sahojen maisemia

Kaupunkinäkymiä Lappeenrannan vanhan vesitornin näköalatasanteelta