Muuttolintuna museoon

 “Arvatkaa mitä, mää muutan Lappeenrantaan!” Näillä sanoilla sain aloittaa puheluni

vanhemmilleni tammikuun puolivälin tienoilla. Olin juuri saanut tiedon, että minut on

valittu Lappeenrannan museoiden uudeksi palveluvastaavaksi. Miten minun polkuni on

johtanut museoihin ja millaista työtä palveluvastaava tekee museoissa? Entä miten

pohjalainen sopeutuu Etelä-Karjalan sydämeen? Näitä asioita pohdin tämän kertaisessa

Elävä museo –blogissa.

 

Kuvaillessani omia mielenkiinnonkohteitani olen aina, tai ainakin niin kauan kuin

muistan, maininnut museot. Jo lapsena minulle oli selvää, että minusta tulisi seuraava

Indiana Jones, tai vähintäänkin uusia dinosauruksia löytävä paleontologi. Ilmeisestikään

kumpikaan haaveistani ei (ainakaan vielä) ole toteutunut, mutta jotain yhteistä tämän

hetken ja lapsuudenhaaveiden välillä on kuitenkin löydettävissä: nimittäin kiinnostus ja

uteliaisuus museoita ja historiaa kohtaan.

 

Olen onnekseni saanut kasvaa ympäristössä, jossa omia kiinnostuksen kohteitani on

tuettu ja kannustettu niin perheen kuin koulunkin puolesta. Voi sanoa, että olen viettänyt

kouluvuosistani suurimman osan museoissa, niin koulupäivinä kuin vapaa-ajallakin.

Erityisen kiitollinen olen omalle ala-asteen opettajalleni, joka mahdollisti minulle ja

luokallemme oppimisen myös luokkahuoneen ulkopuolella. Museot ovat olleet minulle

jo nuoresta asti paitsi oppimisen ja oivaltamisen, myös elämysten ja ajanvieton paikkoja.

Minulle olikin jo nuoresta selvää, että jollain tavalla haluaisin tulevaisuudessa

työskennellä museoiden parissa. Parin kiertoreitin jälkeen löysinkin tieni opiskelemaan

kulttuuriantropologiaa ja Oulun Merimiehen kotimuseossa suoritetun

yliopistoharjoittelun jälkeen olen niin sanotusti juurtunut museoalalle. Oulussa

työskentelinkin opintojen ohella sekä niiden jälkeen kaupungin museoissa niin oppaana

kuin asiakaspalvelijana. Erityisen läheiseksi minulle Oulussa asumisen aikana tulivat

ulkomuseot, kuten Kierikki ja Turkansaaren ulkomuseo. Työhaastattelussa minut

hurmasikin erityisesti Lappeenrannan linnoituksen alue ja sen tunnelma.

Helmikuinen maisema linnoituksesta. Kuva: Miia Hietala

Oma urani museoalla on sisältänyt erilaisia työnimikkeitä ja sitäkin värikkäämpiä

työtehtäviä, aina kehräyksestä vuohen sorkkien trimmaamiseen. Vaikka kokemusta mitä

erikoisemmista tehtävistä löytyi, olin helmikuussa töiden alkaessa jännittynyt. Millainen

työympäristö olisi ja mitä työni sisältää sekä ennen kaikkea, miten pohjalainen sopeutuu

puheliaiden eteläkarjalaisten joukkoon?

 

Muutto ja kotiutuminen kulttuuriantropologin silmin

 

Opiskelujeni aikana kiinnostuin museoalan lisäksi erityisesti tilaa ja paikkaa

käsittelevästä tutkimuksesta. Muuttoni halki Suomen antaa mehukkaan

mahdollisuuden pohtia näitä näkökulmia omassa arjessani. Jokaiselle meistä ovat

varmasti tuttuja sellaiset tunteet, kun jokin paikka tuntuu “omalta” ja toisaalta myös se,

kun ei oikein tunne kuuluvansa tiettyyn paikkaan. Sen enempää tilan ja paikan teoriaan

menemättä, haluan kuitenkin selventää tässä, mitä eroa tilalla ja paikalla on.

 

Tila ja paikka muodostuvat molemmat ihmisten toiminnan seurauksena ja ovat

molemmat jatkuvasti jonkinlaisessa muutoksessa. Niitä voidaan siis pitää dynaamisina

prosesseina. Arkikielessä näitä kahta käytetään usein synonyymeinä, mutta

teoreettisessa keskustelussa ne erotetaan toisistaan. Paikka on tila, josta ihmiset ovat

tehneet merkityksellisen ja konkreettisemman kuin tilasta, esimerkiksi erilaisten

tunteiden, ideoiden tai muiden yksityisten ja yhteisten yhteyksien kautta. Paikkaa

voidaan ajatella siis erityisesti nimettynä ja merkityksellisenä tilana. (Agnew 1987: 2, 5–

6; Tuan 1995/1997: 6.)

 

Meille jokaiselle tuttu ja kenties tärkein paikka on oma koti. Kotikin voidaan nähdä tilana,

josta on muistojen, tunteiden ja omien tavaroiden kautta muotoutunut merkityksellinen

paikka. Uuteen kotiin muuttamiseen liittyy usein jännitystä ja intoa, mutta toisaalta myös

vanhasta ja tutusta luopumista. Erityisesti jos muutto sattuu suuntautumaan pidemmän

matkan päähän. Vaikka olen elämäni aikana muuttanut useamman kerran pitkän

matkan päähän, enkä ole erityisen kiintynyt mihinkään tiettyyn paikkaan, on jokainen

muutto kuitenkin aina ainutlaatuisen jännittävä.

Oman paikan voi löytää muuttolaatikoiden keskelläkin. Kuvassa Muskotti-herra. Kuva: Miia Hietala

Saadessani tietää työpaikasta ei minulle jäänyt paljoakaan aikaa miettiä muuttoon

liittyviä tunteita tai ajatuksia; aikaa oli tasan kaksi viikkoa, ennen kuin uusi työ toisella

puolella Suomea alkaisi! Nuo kaksi viikkoa kuluivatkin käytännön asioiden hoitamisessa,

pakkaillessa ja siivotessa. Päästyäni Lappeenrantaan olin vain jännittynyt tunnemöykky,

täynnä uuden innostusta ja vanhasta luopumista, kahdeksan vuoden elämä pakattuna

pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin. Maisemakin oli outo, laakean peltomaiseman sijasta

joka puolella oli kumpuilevia mäkiä ja ilmasta puuttui merituulen tuoksu. Vaikka olo

aluksi hieman irrallinen, tarjosivat työkaverit jo alusta pitäen lämpimän yhteisön. Pian

tunnekuohukin helpotti. Tavarat löysivät paikoillensa ja työmatkan selvisi jo ilman GPS:n

opastusta. Opin tuntemaan “omat” mäet ja mutkat. Sain myös huomata pian, että kyllä

pohjalainen pärjää ihan hyvin puheliaiden eteläkarjalaisten keskellä, meillähän on

samanlainen huumorintaju! Oma paikka alkoi pikkuhiljaa löytyä, ja Lappeenrannasta on

hyvää vauhtia tulossa kaupungin sijasta kotikaupunki.

Muuttoon liittyy uuden kodin tekeminen omaksi. Esimerkiksi omaan tyyliin sopivat sisustusratkaisut ovat tähän keino. Kuvassa malleja olohuoneen uudeksi seinämaaliksi. Kuva: Miia Hietala. 

Tässä oman elämäni esimerkissä kodin ja “oman paikan” tunnun tuovat sellaiset asiat

kuin yhteenkuuluvuus ja (työ)yhteisö, omien tavaroiden tuttu järjestys, maiseman

tuttuus ja siellä liikkuminen sekä positiiviset kokemukset ja tunteet. Erityisesti itselleni

on ollut merkityksellistä kaupunkiin tutustuminen ja uudessa ympäristössä liikkumisen

opettelu, eli toisin sanoen oman ympäristön hallinta. Olen siis omalla toiminnallani, niin

konkreettisella kuin abstraktilla tasolla, muokannut oleskelutilastani merkityksellisen

paikan, kodin. Mainittakoon, että suurena tekijänä kotiutumisessani ovat myös rakkaat

kissani, koti onkin siellä, missä kissani ovat!

 

Mun paikka on museossa

 

Eli millaista työtä matkasin toiselta laidalta Suomea tekemään? Olen kiitollinen siitä,

että työni mahdollistaa useamman mielenkiinnonkohteeni yhdistämisen: ihmisten

kanssa toimimisen sekä museot. Palveluvastaavana saan työskennellä yhdessä

asiakkaiden sekä muiden museon työntekijöiden kanssa ja ohjata timanttisista tyypeistä

koostuvaa asiakaspalvelun ja oppaiden tiimiä. Tässä lyhyessä ajassa olen ehtinyt

uppotumaan kassajärjestelmän saloihin, suunnittelemaan ja toteuttamaan yleisötyötä,

muokkaamaan museokauppoja, opastamaan, perehdyttämään kesätyöntekijöitä sekä

ennen kaikkea oppimaan uutta! Lyhyesti sanottuna häärään siis kaikenlaisen

asiakaspalveluun liittyvän työn ja kehittämisen parissa ja saattaa minut nähdä

museoiden kassallakin!

Helmikuinen maisema Etelä-Karjalan museon pihalta. Kuva: Miia Hietala
 

Ja jottei elämä kävisi liian yksitoikkoiseksi, olen sattumoisin tätä kirjoittaessa jälleen

muuttokaaoksen keskellä! Tosin nyt matkaa on vain kaupungin toiselle laidalle. Vaikka

minussa selkeästi on hieman muuttolinnun vikaa, on yksi paikka, jossa tunnen aina

olevani kotonani: se on museot.

---

Miia Hietala

Palveluvastaava

 

Lähteet:

Agnew, John A. (1987) Place and Politics. The Geographical Mediation of State and

Society. London: Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315756585

Tuan, Yi-Fu (1995/1977) Space and Place: The Perspective of Experience. 6. painos.

Minneapolis: University of Minnesota Press