Karjalaista kalmanväkeä - Miksi uskomustarinat elävät?

Mikä pimeässä historiassa kiehtoo? Miksi haemme jännitystä vanhoilta hautausmailta, hylätyistä rakennuksista tai sotien ja murhien tapahtumapaikoilta? Miksi aavetarinat elävät vuosisadasta toiseen?

Näitä kysymyksiä herättelee pohtimaan Etelä-Karjalan museossa avautunut Karjalaista kalmanväkeä -näyttely, jossa astutaan Etelä-Karjalan pimeään historiaan. Näyttelyssä tutustutaan kuolemaan liittyviin uskomuksiin, noitiin ja tietäjiin, rangaistuksiin, kulkutauteihin ja maakunnan kummituksiin. Tarinoiden juuret ovat Lappeenrannan linnoituksessa, mutta niiden rönsyt kurkottelevat koko maakunnan alueelle ja paikoin luovutetulle Karjalan kannakselle saakka. 

Vaikka Karjalaista kalmanväkeä kertoo kuolemasta, historian pimeistä puolista ja yliluonnollisista ilmiöistä, on näyttelyn keskiössä lopulta ihminen: pelkoineen, suruineen ja toiveineen.

Tarinat kertovat menneisyyden ihmisistä

Usein kiehtovinta uskomuksissa kummitustarinoissa on se, mitä uskotaan tapahtuneen – ei se, voidaanko yliluonnollista tarinaa väittää todeksi. Uskomustarinat kertovat fragmentteja menneiden sukupolvien maailmasta: tarina voi viitata todellisiin tapahtumiin, henkilöihin tai yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Tarinat voivat peilata esimerkiksi yhteisön normeja tai paikallisia jännitteitä. Samalla ne kertovat siitä, mitä ihmiset ovat kokeneet merkityksellisenä, pelottavana, viihdyttävänä, muistamisen arvoisena tai selitystä vaativana.

Muistot ja tarinat kiinnittyvät paikkoihin - Luumäen Viuhkolan ristimännyillä olisi varmasti monta tarinaa kerrottavanaan. Kuvassa museoiden väkeä tutkimassa karsikkomännyn kylkeen kaiverrettuja ristejä. Kuva: Tuomas Nokelainen, Lappeenrannan museot. 

Uskomustarinat säilyvät, koska ne kertovat paikallisista ihmisistä tai yhteisöstä ja kiinnittyvät tuttuun ympäristöön. Tarinat liittyvät arjen paikkoihin, henkilöihin ja tapahtumiin, minkä vuoksi niitä on helppo kertoa edelleen sukupolvelta toiselle. Kun sama kertomus siirtyy vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille, siitä tulee osa yhteistä muistia. Toistuvat kertomukset viihdyttävät kuulijoita ja vahvistavat paikallista identiteettiä. Jokainen sukupolvi muokkaa tarinaa hieman omannäköisekseen - ja tarina säilyy elävänä ja merkityksellisenä.

Rajamaa synnyttää tarinoita

Sijaintinsa vuoksi Etelä-Karjala on erityisen otollinen maaperä uskomustarinoille. Raja määrittää maakunnan identiteettiä. Rajan yli ovat kulkeneet kauppiaat, sotilaat, virkamiehet ja matkailijat. Raja on siirtynyt paikallisten arjesta ja tahdosta riippumatta, eri vuosisatojen sodat ovat jättäneet jälkensä maisemaan linnoituksina ja kasarmeina, ja kokonaiset yhteisöt ovat eri aikoina joutuneet rajan levottomuuksien vuoksi rakentamaan elämänsä uudelleen toisaalla.

Eri aikakausien sodat ja niihin varautuminen näkyvät eteläkarjalaisessa maisemassa muun muassa linnoituksina. Linnoituksiin puolestaan kiinnittyy runsaasti kummitustarinoita.
Kuvassa Taavetin linnoitus Luumäellä. Kuva: Tuomas Nokelainen, Lappeenrannan museot

Monet näyttelyn kummitustarinoista liittyvät juuri tällaisiin murroksiin. Sotien aiheuttamiin menetyksiin, sotilaselämään, teloituspaikkoihin ja maisemiin, joissa elämä on muuttunut äkillisesti ja traagisesti.

Lemin kirkkomaan ristit kantavat luodinreikien muodossa muistumia sisällissodan taiteluista. Kuva: Tuomas Nokelainen, Lappeenrannan museot. 

Kun yhteisö kohtaa surua ja epävarmuutta, syntyy tarinoita; elävää, suusta suuhun kulkevaa perinnettä. Tarinat auttavat käsittelemään pelkoa, surua ja menetyksiä. Samalla ne antavat tapahtumille merkityksiä ja luovat toivoa – valottavat sitä arkea, joka ei aina välity yksistään esineiden tai arkistomateriaalin kautta.

Kun kuolema oli arkista

Miksi kuolemaan kiinnittyy niin paljon uskomuksia? 

Maatalousyhteiskunnassa kuoltiin useimmiten kotona: esimerkiksi sairaus, sen eteneminen ja lopulta kuolema limittyivät talon normaaleihin arkiaskareisiin. Vainajat säilytettiin usein pihapiirin viileissä ulkorakennuksissa odottamassa hautausta. Kuolema oli myös määrällisesti läsnä eri tavoin kuin nykyään. Lapset kuolivat kulkutauteihin, nälkävuodet veivät ihmisiä joukkohautoihin ja sairauksille oli harvoin tehokkaita hoitokeinoja.  Kuolemansairaita, kuoleman saapumista ja vainajia kohdattiin arjessa – niiden rinnalla oli luonteva elää eikä vainajien kanssa kommunikointi välttämättä tuntunut kaukaiselta ajatukselta. 

Uskomusmaailmassa esi-isät olivat lähellä, ja elämän ja kuoleman välistä rajaa ylläpidettiin rituaalein. Kuolevalle pyrittiin varmistamaan hyvä lähtö, niin etteivät tämän maailman asiat häntä enää seuraavassa vaivaisi. Esimerkiksi kuollutta koskettaneet pesuvälineet, petivaatteet ja ruumislauta pyrittiin kuitenkin pitämään erillään elävistä - kalman ei haluttu tarttuvan eläviin ennenaikaisesti. 

Ruumis- eli kalmolauta on leveä lauta, jolle vainaja kuoleman ja pesemisen jälkeen asetettiin odottamaan arkkuun siirtämistä ja hautaamista. Etelä-Karjalan museon kokoelmat.

Kuolema on yhä jotain, jonka taakse emme nää. Se on mystinen ja tuntematon, pelottavakin. Nykypäivänä kuolema on myös etäinen. Se on hyvin pitkälti siirretty laitoksiin: vanhainkoteihin, saattohoitokoteihin ja sairaaloihin. Etäisyys voi omassa ajassamme lisätä kalman kiinnostavuutta - ihmisluonnon syvin olemus kun on etsiä selityksiä selittämättömälle. 

Noitia, kulkutauteja ja kummittelevia sotilaita

Karjalaista kalmanväkeä -näyttelyssä pimeää historiaa tarkastellaan monesta näkökulmasta.

Esillä ovat noitaoikeudenkäynnit ja kansanparantajat, julkiset häpeä- ja kuolemanrangaistukset, kulkutautien aiheuttamat joukkokuolemat, mielisairaanhoidon historia sekä sotien jättämä hurmeinen perintö. Teemoja on pyritty valottamaan faktatiedon kautta – mutta tärkeimmässä roolissa ovat tarinat. 

Lappeenrannan linnoituksen mukulakivillä kulkee yhä menneiden vuosisatojen sotilaita ja kehruuhuoneen kaltoinkohdeltuja naisia. Rauhassa ruumisvaunut ilmestyvät ilmoittamaan kadonneen työväenaktiivin hautapaikkaa. Parikkala tunnetaan Maironiemen pirusta ja Taipalsaarella kerrotaan Pinnakan suon kehräävästä noidasta.  

Näyttelyn tarinoita on kerätty verkkokeruilla ja suullisesti, etsitty kirjallisuudesta ja lehtiartikkeleista, sekä kaiveltu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston mapeista ja kortistosta. Tarinat edustavatkin useita aikakausia: aina vuoden 1495 Viipurin pamauksesta nykypäivän kummittelijoihin. Yliluonnollinen tarinaperinne voi hyvin – se elää, muuttuu ja kehittyy myös tänä päivänä.  

Miksi tällainen näyttely haluttiin tehdä?

Viime vuosina niin kummitustarinat, pimeä matkailu kuin true crime -ilmiötkin ovat herättäneet kasvavaa kiinnostusta. Ne kertovat ihmisten halusta ymmärtää menneisyyttä ja ihmismieltä myös vaikeiden tapahtumien kautta.

Ennen kummitustarinoita kerrottiin torpissa ja toreilla, nykyään niitä jaetaan myös somessa, blogeissa ja verkon keskustelupalstoilla. Kummitusjuttuja kerrotaan perhepiirissä, työpaikoilla ja yleisötilaisuuksissa. Kummitusperinteen vetovoiman näkee esimerkiksi Lappeenrannan museoiden Lappeenrannan linnoituksessa toteuttamilla Kuolemaa ja kummituksia -kävelyillä, jotka keräävät runsaasti osallistujia ja herättävät tarpeen jakaa kokemuksia myös kierrosten jälkeen.

Yhtä lailla kiinnostus kalmaan ja kummituksiin näkyy mediassa: kummitustarinat ja kansan uskomukset herättävät uteliaisuutta, ja niistä tehdään etenkin kekrin korvilla toistuvasti juttuja, podcasteja ja haastatteluja.

Karjalaista kalmanväkeä -näyttelyn tavoitteena ei ole pelotella, vaan herätellä pohtimaan, mitä tarinat kertovat ihmisistä ja yhteisöistä niiden taustalla. Samalla näyttely nostaa esiin paikallista aineetonta kulttuuriperintöä: kansanuskoa, uskomustarinoita ja kummitusjuttuja.

Ihmisten mielenkiinto kertoo siitä, että tarinat puhuttelevat edelleen. Kanavat muuttuvat, mutta tarve kertoa ja kuulla pysyy. 

Tervetuloa karjalaisen kalmanväen pariin!

---

Marianna Karttunen
Amanuenssi