Muistelmia kokoelmatyöstä

Muistelmia kokoelmatyöstä

Eira työssään. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

Syksyllä 2018 julkaisimme ensimmäisen osan pitkäaikaisten työntekijöidemme Eiran ja Ullan muistelmia työuran varrelta. Jatkamme muisteloiden parissa ja tällä kertaa Eira muistelee kokoelmien ja kokoelmatyön muuttumista ja kehitystä.

Eiran aloittaessa työt museolla vuonna 1975 kaikki museon toiminnat olivat keskittyneet Etelä-Karjalan museolle, siellä sijaitsivat niin näyttely-, kokoelma- kuin työtilatkin. Näyttelynvaihtoon ja kokoelmatyöhön liittyvät toimet tehtiin laboratoriossa, ja siellä oli tuolloin muun muassa höyläpenkki teknisiä töitä varten. Nykyisin runsaassa käytössä oleva pesupöytä hankittiin 1980-luvun puolivälin tienoilla, sen jälkeen kun taidemuseon nykyiset tilat olivat valmistuneet ja näyttelynrakennukseen liittyvät tekniset työt keskittyivät sinne. Laboratoriossa oli myös vetokaappi, joka oli alkuvuosina kovassa käytössä. Tuolloin laboratoriossa oli vielä runsaasti museon tulipalossa vaurioituneita esineitä ja esineiden osia, joita käytiin läpi. Etenkin rautaesineitä oli runsaasti, ne puhdistettiin elektrolyysissä ja lakattiin. Esineestä etsittiin aiempi, Lappeenrannan museon tai Käkisalmen museon numero, tämän perusteella tiedot aiemmista kortistoista ja sen jälkeen luetteloitiin esine uudelleen Etelä-Karjalan museon kokoelmaan. Vanhat esinenumerot oli usein kirjoitettu nahkapalalle, joka oli rautalangalla kiinni esineessä. Tulipalossa osa näistä numeroinneista oli säilynyt ja osa tuhoutunut, joten kaikkia esineitä ei pystytty vanhoista kortistoista tunnistamaan. Lisäksi Lappeenrannan museon aikaiset esinekortit olivat tiedoiltaan melko suppeat, useinkaan kortissa ei ollut muuta tietoa kuin esineen nimi ja kenties lahjoittaja. Kuvailutietoja, mittoja tms. ei oltu kirjattu. Näin ollen esineiden tunnistaminen oli usein hankalaa. Jos oli vaikkapa kaksi valkoista rautasänkyä, ei millään voinut tietää, kumpi oli kumpi.



Esineiden luettelointityö tehtiin käsin, ensin lehtiöön ja sitten kirjoituskoneella pahvikorteille. Eiralla oli alkuun ”nakuteltava” Triumph, ja kirjoitusvirheen sattuessa piti tietenkin aloittaa kortin teko uudelleen alusta.  Ensimmäiset tietokoneet 1980-luvulla herättivät alkuun vastusta, myös Eiran itsensä taholta, ja muun muassa eläkeikää lähestyvä työntekijä ei suostunut enää koneen käyttöä opettelemaan. Koneet kuitenkin tulivat jäädäkseen ja ensimmäinen kokoelmahallintajärjestelmä Antikvaria otettiin käyttöön 1990-luvun puolivälin tienoilla. Alkuaikoina luettelointityö tehtiin vielä myös pahvikorteille, kunnes todettiin tämän olevan turhaa – ehkä tietojen säilymiseen ”koneella” ei alkuun suhtauduttu täysin luottavaisella mielellä. Aika ajoi Antikvariankin ohi, ja haastattelua tehdessä oltiin jo aloitettu selvitystyö jälleen uuteen järjestelmään siirtymisestä.
Esineiden säilytyspaikkatiedoista pidettiin erillistä paikkakirjaa, johon oli kirjattu esineen luettelointinumero, nimi ja sijaintipaikka. Esinettä siirrettäessä paikkatieto sitten aina kumitettiin pois ja kirjoitettiin uusi tilalle. Nykyisin paikkatiedot (eli onko esine näyttelyssä, säilytystilassa, lainassa jne.) kirjataan suoraan kokoelmahallintajärjestelmään.

Vanhoja paikkakirjoja ja esinekortteja. Kuva Noora Niemi

Ennen digiaikaa esineiden valokuvauskin oli huomattavasti monimutkaisempaa. Museolla ei ollut käytössä omaa kameraa, vaan esinekuvausta varten tilattiin aina paikalle valokuvaaja. Tämä kuvasi tietyn esineryhmän, kuvat kehitettiin ja liimattiin pahvikorteille. Kuvausprojekti ei tietenkään ollut mitään halpaa lystiä, ja vain murto-osasta kokoelmassa olevista esineistä oli kuva olemassa luettelointikortin yhteydessä. Digikameroiden myötä alettiin esineistä ottaa jo luetteloinnin yhteydessä tunnistekuva, ja nykyisin esinekuvaus kuuluu perustyöhön. Tämä helpottaa luettelointityötä huomattavasti myös siinä mielessä, ettei esinettä tarvitse sanallisesti kuvailla niin tarkasti.

Tunnistekuvat vuodelta 2004 ja 2018, kehitystä tapahtunut tässäkin.

Kokoelmat ovat kasvaneet vuosikymmenten saatossa ja uusia kokoelmia on perustettu lähes kaikilla vuosikymmenillä. Eiran aloittaessa olemassa oli Etelä-Karjalan museon kokoelma, joka pohjautui aiempiin Lappeenrannan museon ja Käkisalmen museon kokoelmiin. Tuolloin kokoelma sisälsi myös kaikki taideteokset. 1970-luvun loppupuolella Wiipuri-museon säätiö päätti perustaa Wiipuri-museon, joka vaalisi rajan taakse jääneen Viipurin muistoa. Museon sijaintipaikaksi valikoitui Lappeenranta. Esineistöä uuteen kokoelmaan lahjoitettiin alussa todella suuret määrät ja lisätyövoimaa palkattiin esineistön läpikäyntiin ja luettelointiin. Museoon saatiin myös Viipurin pienoismalli, joka rakentui paikalle pala palalta. Jokaisen uuden palan saapuminen oli tapaus ja synnytti kiinnostusta myös lehdistössä. Wiipuri-kokoelman karttuminen väheni pikkuhiljaa ja nykyisin kokoelmaan ei enää liitetä uusia esineitä.
Myös Ratsuväkimuseo perustettiin 1970-luvulla ja sen yhteydessä esineistöä tuli myöskin runsaasti, ei kuitenkaan läheskään niin paljon kuin Wiipuri-museon kokoelmaan. Ratsuväkimuseon kokoelmaa kartutetaan edelleen, mutta siihen liittyviä lahjoituksia tulee suhteellisen harvoin.

Käsityömuseo perustettiin 1980-luvun alussa Kimpiseen, Laura Korpikaivo-Tammisen asuintalon naapuriin. Käsityömuseossa oli oma henkilökuntansa, mutta näyttelynvaihtojen yhteydessä Eira ja museomestari pyydettiin usein apuun. Käsityömuseon toiminta päättyi 2000-luvun alussa ja 2000-luvun puolivälissä sekä kokoelmat että asuinkiinteistön irtaimisto siirrettiin museon säilytystiloihin.
1980-luvulla myös Wolkoffin talo irtaimistoineen siirtyi museon hallintaan ja se työllisti melko lailla. Alkuun talo tyhjennettiin esineistöstä korjausta ja rakennustutkimusta varten ja esineitä varten saatiin useita eri säilytystiloja ympäri kaupunkia. Kaikki talon tekstiilit vietiin Lauritsalaan pesulatiloihin, ja yhden talvikauden ajan Eira ja toinen museon työntekijä kävivät niitä siellä läpi. Talon avautuminen museona viivästyi siellä tapahtuneen tulipalon vuoksi, kaikeksi onneksi irtaimistoa ei ollut vielä kuskattu sisään. Talossa olevien esineiden luettelointiin palkattiin ulkopuolinen henkilö ja hän hoiti työnsä hyvin antaumuksella – jokainen pieninkin esine on tarkasti numeroitu ja luetteloitu.

 Leena Räty, Eira Räisänen ja Eeva-Kaisa Hakulinen tyhjentämässä Wolkoffin talon ullakkoa. Kuva: Elina Vuori.

Kokoelmat ovat karttuneet ja kasvaneet ja näin ollen myöskin säilytystilojen tarve on kasvanut. Alussa säilytystiloja oli ainoastaan Etelä-Karjalan museolla. Tilan alkaessa täyttyä äärimmilleen saatiin uutta säilytystilaa Kristiinankatu kahdeksasta, jossa nykyisin sijaitsee taidemuseo. Tila oli jaettu kahtia ja puolet siitä toimi teatterin varastona. Tänne saatiin sijoitettua suurempia esineitä ja Wiipuri-museon kokoelmia. Kun tilaa alettiin remontoida taidemuseoksi, oli muutto edessä. Säilytystiloja on ollut tämän lisäksi ympäri kaupunkia: väestönsuoja Opintiellä, huoneita Alakylän koululla, Hankkijan talolla, Lavolankadulla… Useampaan kertaan on myös esitetty ja toivottu säilytystiloja lähempää Linnoitusta, esim. Satamatieltä tai Rakuunamäeltä. Kokoelmia on vuosien myötä siirrelty paikasta toiseen, siirrellään tälläkin hetkellä ja edelleen samojen ongelmien parissa painiskellaan – säilytystilaa on aina liian vähän.

Viimeisiä viedään! Noora Niemi ja Helena Karvinen pakkaamassa kokoelmaesineitä ilmastointiremontin alta. Kuva: Marjut Kasanen

Eira Räisästä haastatteli ja jutustelut tekstin muotoon saattoi museoassistentti Noora Niemi.