Sijaitsiko Imatran Koivuniemessä ruokolahtelaisten keskiaikainen kalmisto?

Sain keväällä yhteydenoton Imatran Saarlammella sijaitsevaan Koivuniemeen liittyen. Soittaja halusi keventää omaatuntoaan. Vuonna 1992, tehtäessä viemäröintiä Koivuniemessä, eräältä pihamaalta oli löytynyt ihmisen luurankoja. Muut tapahtumaa 1990-luvun alussa todistamassa olleet olivat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen, ja kertoja halusi välittää tiedon löydöstä eteenpäin. Luut olivat tulleet esiin kaivinkoneen kauhaistessa maata, putoilleet koneen kauhasta ja vierineet kuopan reunoilta sen pohjalle. Löydöstä ei aikanaan ei tehty ilmoitusta eteenpäin, vaan luut peitettiin niille sijoilleen takaisin maahan. Työnjohto vakuutteli, että luut olivat jo tiedossa ja paikka tutkittu, epäilemättä peläten, että urakka viivästyisi, mikäli asiasta ilmoitettaisiin Museovirastoon.

Tarkastelen tässä blogimerkinnässä Koivuniemen löytöjä osana Ruokolahden seurakunnan syntyä, josta tulee tänä vuonna kuluneeksi 450 vuotta. Aiemmissa yhteyksissä olen käsitellyt suojeluarkeologin työnkuvaa täällä. Tällä kertaa tavoitteeni on esitellä lyhyestä sitä palapeliä, jota arkeologit työssään käsittelevät ja samalla näyttää konkreettisesti minkälaisia lähdemateriaaleja arkeologit työssään hyödyntävät.

Kuolleensaari palaa historian lehdille

Keväällä saamani yhteydenotto oli mielenkiintoinen sattuma. Aiemmin talvella olin käynyt läpi Kansalliskirjaston vanhojen sanomalehtien tietokantaa jäljittäessäni ihmisluulöytöpaikkoja ja törmännyt sanomalehti Wiipurin vuoden 1910 numerossa 135 (23.11.1910) julkaistuun uutiseen, jossa kerrottiin Immolan sahan läheisestä saaresta maantasoitustöissä löytyneistä ihmisluista (kuva 1). Immolan saha sijaitsi nykyisen Koivuniemen kaakkoispäässä alueella, joka oli alun perin oma erillinen saarensa. Molemmat luulöydöt olivat siis suurella todennäköisyydellä löytyneet samasta saaresta, joskaan eivät välttämättä samasta kohdasta. Vuoden 1910 uutisen mukaan paikalta oli löytynyt aikuisen miehen luuranko ja hieman myöhemmin toinen, ilmeisesti lapselle kuulunut pääkallo. Miehen arveltiin kuolleen mahdollisesti riidoissa, sillä kallossa oli luodin tms. aiheuttama reikä. Uutisessa todetaan myös, ettei saarella tiedetä koskaan olleen hautausmaata. Joskus tällaiset asiat unohtuvat nopeasti.

Kuva 1. Wiipurin vuoden 1910 numerossa 135 uutisoitiin Immolan sahan läheltä löytyneistä ihmisluista.

Koivuniemi vanhoilla kartoilla

Ottakaamme Kansallisarkiston digitaaliarkistosta esiin Ruokolahtea kuvaava vanha pitäjänkartta vuodelta 1781. Tuolloin nykyisin Imatraan kuuluva Koivuniemi oli osa Ruokolahtea, joten niemeksi sittemmin muuttuneet saaret on kuvattu kartassa. Oheisessa kartasta ottamassani kuvaleikkeessä nykyinen Koivuniemi näkyy saarina kuvan keskellä. Saari, josta luut ovat löytyneet, on nimeltään Kuolensari (kuva 2). Mikäli sana tuntuu ensilukemalta oudolta, on hyvä muistaa, että ruotsinkielinen maanmittari ei luultavasti osannut suomea. Hän vain tallensi muistiin paikallisoppaiden kertomat paikannimet. Kaksoisvokaalit ovat aiheuttaneet maanmittarille päänvaivaa ja esimerkiksi sana saari on systemaattisesti lyhentynyt muotoon sari. Lausumalla ääneen Kuolensari, on ehkä helpompi kuulla, mistä sanasta on kyse.

Kuva 2. Imatran Koivuniemen saaret on nimetty vuoden 1781 Ruokolahtea kuvaavassa kartassa: Kuolensari ja Ahosari. Kuolleensaari rajattu punaisella.

Varmemmaksi vakuudeksi kaivamme digitaaliarkistosta vielä esiin vuosina 1775/1777 laaditun tiluskartan, jossa on kuvattu Salosaaren tilojen maat. Tuolloin Imatran Koivuniemi kuului Mattarilan tilaan, jolla oli kappalaisen puustelli. Itse tiluskarttaan ei ole Koivuniemen kohdalle merkitty paikannimiä, mutta kartan selitysosassa peltojen ja niittyjen nimet on mainittu (kuva 3). Koivuniemen metsät ovat saaneet yhteismerkinnän y4, Mantereen maat sekä Aho- ja Kuolleensaari. 1800-luvulla Kuolleensaaren nimi näyttää unohtuneen, ainakaan sitä ei enää nimetty karttoihin.

Kuva 3. Nykyinen Koivuniemi koostuu karttaleikkeen vasemmassa reunassa näkyvistä saarista, joiden niityillä on merkintä ”y4: Manderen maat samt Aho- och Kuollensaari” (Mantereen maat sekä Aho- ja Kuolleensaari).

Minkälainen hautapaikka Kuolleensaaressa oli?

Vuoden 1910 uutisessa arveltiin, että kyseessä saattaisi olla pikkuvihan (1741-1743) aikainen hautapaikka. Luultavammin kuin satunnaisesta pikkuvihan aikaisesta hautapaikasta, Koivuniemen tapauksessa lienee kuitenkin kyse kalmistosta, johon on haudattu paikallisyhteisön jäseniä pidemmän aikaa. Tämän seurauksena saarella oli paikallisten keskuudessa 1700-luvulla karttoihin taltioitunut, vakiintunut nimi Kuolleensaari.

Saariin hautaaminen oli tavallista sisämaan järvialueella ja heijastuu edelleen nimistössä monina kuolemaan viittaavina paikanniminä. Hautasaaria tutkineen Juha Ruohosen (2011) kirjoituksen hautasaarista löydät täältä ja Ninni Närväisen (2015) Kangasniemen hautasaaria käsittelevän tekstin täältä. Tietoa hautasaarista löytyy myös Marianna Niukkasen (2009: 72) toimittamasta historiallisen ajan kiinteistä muinaisjäännöksiä käsittelevästä oppaasta. Osa hautasaarista on ollut väliaikaisia hautauksia ennen vainajan kirkkomaahan saattamista, osa lopullisia leposijoja. Hautaaminen hautasaariin oli tavallista 1600-luvun lopulle asti, jolloin hautaaminen muualle kuin kirkkomaahan kiellettiin vuoden 1686 kirkkolaissa, joskin hautaaminen saariin jatkui tämän jälkeenkin. Kuolleensaaren kalmiston vainajien kuolinhetkeksi on kuitenkin perusteltua olettaa 1600-lukua vanhempaa ajankohtaa.

Kuva 4. Koivuniemen eli Kuolleensaaren säilynyttä luoteispäätä nykytilassa syksyllä 2022.

Kirkkomaalle vai Kuolleensaareen?

Ruokolahden seurakunta perustettiin vuonna 1572. Tätä ennen ruokolahtelaiset kuuluivat Jääskeen, jonka kirkolle etäisyyttä tuli Ruokolahden etäisimmistä Saimaan puoleisista kylistä puolisensataa kilometriä. Idempänä sijaitsevien sisämaan kylien asukkaiden etäisyydet ja kulkuyhteydet olivat vieläkin pidempiä ja hankalampia. Aulikki Ylönen (1957) on käsitellyt Jääsken kihlakunnan historiassa pitkien kirkkomatkojen ongelmia. Kirkolle päästiin käymään vain harvoin ja pitkät etäisyydet hankaloittivat myös pappien liikkumista, mm. viimeisen voitelun antamista. Ruotsin valtakunnassa Upsalan arkkipiispa oli jo vuonna 1504 antanut kehotuksen jakaa Karjalan ja Savon laajat seurakunnat pienemmiksi yksiköiksi, jotta kirkkomatkat olisivat lyhyempiä sekä asukkaille että papeille, mutta nykyisen Etelä-Karjalan osalta muutos pienempiin seurakuntiin tapahtui vasta 1570-luvulla Taipaleen ja Ruokolahden seurakuntien erotessa Lappeesta ja Jääskestä.

Ruokolahden itsenäistyessä seurakunta sai oman kirkon, jonka ympärillä oli hautausmaa seurakunnan vainajille. Tämä sijaitsi nykyisen kellotapulin äärellä. Kuten jo vuoden 1910 uutisessa mainitaan, kirkkomaa on lähellä Koivuniemeä, sillä vesiteitse Koivuniemestä kirkkomaalle on vain noin kaksi kilometriä. Kauempana seurakunnan toimialueella on saattanut vielä vuoden 1572 jälkeen olla paikallisia hautausmaita, mutta läheltä kirkkoa, erityisesti Saimaan piiristä vainajat saatiin vuoden 1572 jälkeen helposti Saimaan rannalla seisseen Ruokolahden kirkon hautausmaahan.

Pohdittaessa Kuolleensaaren ikää, kalmiston ajoittuminen aikaan ennen vuotta 1572 olisi looginen vaihtoehto kalmiston käyttöajankohdaksi. Vuoden 1910 uutisen mukaan ”luiden ympärillä ei tavattu vaatteiden tai muitakaan jäänteitä”. On mahdollista, että syy löydöttömyyteen on tekninen ja merkkejä arkuista tai vaatteista ei havaittu maata lapioitaessa, sillä kyse ei ollut tarkasti toteutetusta arkeologisesta kaivauksesta vaan maantasoitustyöstä. Tässä yhteydessä on kuitenkin mielenkiintoista todeta, että Lappeenrannasta tehtyjen, ja todennäköisesti juuri pikkuvihan aikaan ajoittuvien luulöytöjen ohesta on 1900-luvun vanhoissa sanomalehdissä uutisoitu tavatun mm. vaatteiden ja jalkineiden jäännöksiä, univormunappeja sekä aikakauden rahoja. On kenties hyvä huomata myös vuoden 1910 uutisen tieto, että luut vaikuttivat jo tuolloin varsin haurailta. Vuonna 1910 keskiaikaiseen kalmistoon haudatut vainajat olivat ehtineet levätä maan povessa jo yli 400 vuotta, pikkuvihan aikaiset vainajat vain noin 170 vuotta. Kenties Kuolleensaaren luiden hauraus ja niiden yhteydessä todettu löydöttömyys oli sidoksissa hautaustapaan, hautavaatteiden maatumiseen ja aikaan, joka oli kulunut hautausten ja löytöajankohdan välillä.

Lopuksi

Saariin hautaaminen oli yleinen traditio järvialueella, missä matkat kirkolle olivat pitkiä. Olen esittänyt mahdollisen selityksen Imatran Koivuniemen Kuolleensaaresta 1910- ja 1990-luvuilla löytyneille ihmisluille. Kuolleensaaren hautausten ajoittuminen aikaan ennen 1570-lukua selittäisi hyvin, miksi hautasaari sijaitsee vain kahden kilometrin päässä myöhemmin rakennetulta kirkolta.

Keskiaikaisen kyläkalmiston tai kylien yhteisen kalmiston sijainti Koivuniemessä laittaisi myös paikoilleen monta palaa Ruokolahden myöhäisrautakauden, keskiajan ja uuden ajan alun arkeologian palapelissä. Keskiaikainen kalmisto yhdistäisi mukavasti myöhäisrautakautisesta asutuksesta kertovat runsaat metallinilmaisinlöydöt kirkonkylän ympäristöstä ja Salosaaresta, ja toisaalta 1500-luvun puolivälin asutustiedot sekä seurakunnan itsenäistymisen vuonna 1572. Kuolleensaari saattaa selittää myös osin Ruokolahden kirkonpaikan valintaa. Edeltävän keskiaikaisen hautasaaren sijainti Koivuniemessä tarjoaisi luontevan selityksen, miksi myös kirkonpaikka sijoitettiin 1570-luvulla läheisen Pappilanlahden rannalle. Näin kirkosta hautausmaineen tuli Kuolleensaaren perinteen jatkaja.

Kuolleensaaren ikää pohdittaessa asia voidaan kääntää myös toisinpäin. Pitkien etäisyyksien vuoksi kaikkia keskiajalla ja 1500-luvun alkupuolella Ruokolahdella asuneita ja kuolleita ei luultavasti haudattu Jääsken kirkkomaahan. Jonnekin heidät kuitenkin haudattiin. Kysymys kuuluukin minne?

Esa Hertell
Arkeologi